How To Find Happiness (finnish)

12. luku

Alicia

Herään koulun pihalta. Tuijotan läpikuultavaa kättäni, jonka läpi erotan vihreän nurmikon. Minusta näkee läpi! Taidan olla kummitus. Nousen ylös ja pyyhin farkkujeni takamusta, minkä jälkeen nauran tyhmyydelleni. Eihän lika tartu kummituksiin. Kuuntelen nauruani. Tuntuu hassulta, kun on taas ääni.

Katson, kuinka orava kipittää minua kohti. Sitä ei pelota ollenkaan. Kylmät väreet kulkevat lävitseni, kun se kävelee suoraan lävitseni. Ahaa, siksi se siis ei pelännyt minua. Se ei edes nähnyt minua. Orava katselee kummastuneena ympärilleen ja jatkaa sitten matkaansa. Se kiipeää pitkin koulun seinään kietoutunutta murattia.

En muistanutkaan, että kouluni olisi ollut näin huonossa kunnossa. Toisaalta, edellisestä käynnistäni taitaa olla jo neljä ja puoli vuotta, sillä tämä on musiikkipainotteinen ala-aste. Kävelen pääovelle ja katson suljettua ovea. Painan käteni ovenkahvalle ja painan sen alas. Tai siis painan ovenkahvan haamuversion alas. Haamuovi aukeaa narahtaen, mutta oikea ovi pysyy kiinni. Astun sen läpi.

Aula on todella menettänyt loistoaan. Kaikki huonekalut on viety pois ja lattialle on kertynyt paksu pölymatto. Pöly liikahtelee aavistuksen askelteni jäljessä, mutta en varsinaisesti jätä minkäänlaisia jälkiä. Kurkistelen tyhjiin luokkahuoneisiin. Pulpetit on kasattu yhteen läjään ja lattia on paljas, liitutaulut tyhjiä. Ennen kuin huomaankaan, olen saapunut juhlasalin ovelle.

Lavalla salin perällä seisoo edelleen musta flyygeli. Soitin sillä kaikissa koulun kevätjuhlissa ja yleensä myös joulujuhlissa. Se kutsuu minua, minun on pakko soittaa. Pianoa olisin voinut vastustaa, mutta flyygeli on ihan oma lukunsa. Lasken käteni koskettimille ja kokeilen muutamaa sointua. Se on täysin vireessä.

Soitan sydämeni kyllyydestä. En välitä, vaikka sormeni painuvat koskettimien läpi. Niin kauan kun flyygelistä lähtee ääni, millään muulla ei ole väliä. Unohdan kokonaan, miksi oikein tulin tänne, olen varmasti päässyt taivaaseen.

Kun minua väsyttää, käperryn flyygelin alle nukkumaan, kun herään, jatkan soittoa. Niin yksinkertaista elämä on. En tunne nälkää, en tiedä, milloin viimeksi söin. Mutta kummitukset eivät taida tarvita ruokaa, vaikka nukkuvatkin. Taitaa olla kolmas päiväni täällä, en ole pysynyt laskuissa mukana.

Juhlasalin ovi avautuu ja sisään astuu tyttö. Jatkan soittoa, kiinnittämättä häneen sen enempää huomiota, ei hän kuitenkaan näe minua. Kappale lähenee loppuaan. Vielä viimeiset voimakkaat sävelet, minkä jälkeen tempo hidastuu, kunnes viimeinen nuotti jää saliin kaikumaan. Huokaisen ja käännän katseeni tyttöön.

Tyttö seisoo nyt ihan korokkeen juurella ja tuijottaa minua. Ei, ei hän voi tuijottaa minua, varmasti hän katsoo flyygeliä. Ruskeat silmät näyttävät liian isoilta verrattuna pyöreisiin kasvoihin ja... Hetkinen! Miksi tytöllä on kissankorvat? Ja häntä?

"Soitat kauniisti", tyttö sanoo.

"Näetkö sinä minut?" kysyn järkyttyneenä.

"Tietysti", tyttö vastaa ihmeissään.

"Kuka sinä oikein olet?"

"Minä - "

"Miki! Mitä oikein teet?" Nostan katseeni tytöstä ja huomaan vasta nyt, että huoneessa on muitakin. Joku mies ja Ian? Mitä Ian tekee täällä?

"Ian", sanon voimattomasti. Lähtikö hän etsimään minua?

"Tunnetko hänet?" Tyttö kysyy uteliaana. Nyökkään.

"Ian, tunnetko tämän tytön?"

"Minkä tytön?" Ian rypistää kulmiaan ja pettymys valtaa minut. Hän ei näe minua. Tyttö rypistää myös kulmiaan ja katsoo sitten minua.

"Miksi hän ei näe sinua?" Kohautan olkiani. Minun mielestäni hänen pitäisi kysyä; miksi hän itse pystyy näkemään minut? Kummitusten pitäisi olla näkymättömiä.

"Miki? Mitä tapahtuu?" Ian on nyt ihan tytön vierellä, tytön nimi taitaa olla Miki.

"Juttelen tytölle, joka soittaa pianoa uskomattoman hyvin."

"Mutta ei täällä ole ketään", kolmas henkilö tulee myös lähemmäs ja tajuan sittenkin tuntevani hänet. Se on Jack, pakko olla.

"Onpas. Katso nyt, tuossa flyygelin vieressä. Kalpea, tummat silmänaluset, kastanjanruskeat hiukset ja ihan uskomattomat, vaaleansiniset silmät. Ettekö muka näe häntä?"

"Alicia?" Ian sanoo järkyttyneenä ja etsii minua katseellaan. Ohi meni.

"Alicia? Sekö sinun nimesi on?" Miki kysyy ja nyökkään. "Kyllä se on hän", Miki vastaa Ianille.

"Alicia? Se tyttö, jota minun piti tulla tapaamaan?" Jack kysyy. Nyt olen aivan varma hänen henkilöllisyydestään.

"Miksi en näe häntä?" Ian kysyy pettyneenä.

"En tiedä", Miki katsoo minua neuvottomana. "Tiedätkö itse?" Pudistan päätäni ja alan perääntyä. En halua enää olla täällä.

"Miki?" Jack kysyy.

"Älä mene", Miki sanoo minulle ja hyppää lavalle. Säikähdän ja kaadun seinän läpi esiintyjien pukuhuoneeseen. Pystyn kuulemaan hänen pettyneen äänensä seinän toiselta puolelta. En kuitenkaan jää salakuuntelemaan, vaan kiiruhdan käytävien läpi, portaita ylös, ylös aina kolmanteen, ylimpään, kerrokseen asti. Istahdan ikkunalaudalle ja painan pääni käsiini. Ei tämän näin pitänyt mennä. Miksi ihmeessä Ianin piti seurata minua? Ja miksi vain tyttö - Miki - näkee minut?

A/N

Mysteerejä kerrakseen ;)

Seuraava luku jatkuu siis Mikin näkökulmasta ja tästä lähtien vaihdan näkökulmaa aina välillä, mutta kerron aina luvun alussa, kenen näkökulmaa käytän. (Vaikka yleensä sen tajuaa tekstistäkin aika nopeasti)

Saa laittaa kommentteja ja kertoa, oliko Mikin vai Alician näkökulma parempi - tai tykkäsittekö molemmista?

-Micchan-