How To Find Happiness (finnish)

10. luku

Alicia

"Ai niin!" Ian säikäyttää minut. Olemme juuri palanneet vierassalista, mummo kävi taas katsomassa minua. Mummo taitaa olla vähän kipeä, hän oli jotenkin voimaton tänään. "Muistin juuri. Jack lupasi tulla käymään parin viikon päästä." Taputan käsiäni, tätä minä olen odottanut.

"Et sinä voi odottaa hänen tuloaan noin innoissasi pikkuinen", Ian nauraa minulle. "Jack on täysi idiootti, kadut hänen tapaamistaan kolme sekuntia sen jälkeen, kun hän ensimmäisen kerran avaa suunsa." Peitän suuni kädelläni ja nauran. "Hyvä ajatus, peitän hänen suunsa, ennen kuin tuon hänet tänne... Pahus, kello on jo noin paljon. Anteeksi, mutta minun pitää mennä."

Ianin lähdettyä katselen huonettani. Se on muuttunut niin paljon, mutta toisaalta pysynyt samana. Mummon viltti on edelleen sängyllä, vihko pöydällä. Tossut sängyn päässä ovat uudet, sain ne lahjaksi Ianilta, kun hän kuuli, että syntymäpäiväni on jo mennyt. Taivas ikkunan takana on edelleen pilvinen. On melkein kevät, mutta luonto ei ole vielä tajunnut sitä, vaikka lumi on jo sulanut.

Käytävältä kuuluu hälyä, mutta en mene katsomaan. Tiedän mistä ääni tulee. Jonkun aika on taas tullut ja hänet viedään teholle, ennen kuin lääkärit sitten kertovat sukulaisille päätään pudistellen, ettei mitään ollut tehtävissä. Avaan vihkoni ja nauran koiralle, jonka Ian piirsi tänään. Piirustus on kerta kaikkiaan surkea.

Raahaan vieraille tarkoitetun penkin ikkunan ääreen ja tuijotan ulos. Kai minä olen vähän muuttunut, niin kuin Carl sanoi. Aiemmin en olisi vaivautunut siirtymään lähemmäksi ikkunaa. Olisin vain istunut sängylläni ja tuijottanut sitä pientä palaa taivasta, jonka siitä näkee, hämmästynyt jokaista ohi lentävää lintua.

Katson sairaalan oville. Sisään ja ulos virtaa ihmisiä lähes jatkuvana virtana, taksit jättävät ihmiset suoraan oven eteen. Hätkähdän, kun taksista nousee tuttu hahmo. Isä? Äiti nousee ulos taksin toiselta puolelta. Mitä ihmettä? He eivät kertoneet tulevansa vierailulle. Vien tuolin takaisin paikalleen ja istun sängyn reunalle odottamaan.

Odotan kauan. Matka pääovelta huoneeseeni kestää kymmenen minuuttia, jos on syöpäpotilas, jolla on alle vuosi elinaikaa. Vanhempani ovat molemmat terveitä, mutta nyt on kulunut jo puoli tuntia. Ehkä he puhuvat lääkäreiden kanssa? Niin sen täytyy olla, kyllä he kohta tulevat. Tuijotan seinällä olevaa kelloa. Sekuntiviisari kiertää loputonta ympyräänsä yhä uudestaan ja uudestaan, minuuttiviisari seuraa hitaammin perässä. Lopulta ovi avautuu, kun kolme tuntia on jo kulunut.

"Alicia", isä sanoo, aloittaen tapansa mukaan ilman tervehdyksiä. Hän näyttää väsyneeltä. Äitiä ei näy. "Äitisi äiti, mummosi on kuollut", isä sanoo ja tuijottaa ikkunasta ulos. Tieto iskee vasten kasvojani ja tuijotan isää järkyttyneenä. Ei mummo voi olla kuollut. "Ajattelin vain, että haluaisit tietää", hän kääntyy ja lähtee pois, ovi ei päästä ääntäkään sulkeutuessaan.

Purskahdan itkuun. Ei mummo voi olla kuollut, minä soitin hänelle pianoa tänään! Puristan mummon vilttiä käsissäni, kun kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Valetta, sen on oltava valetta, hoen itselleni yhä uudestaan ja uudestaan. Mutta entä jos ei olekaan? Minähän kuulin, kuinka joku vietiin teholle. Entä jos olisin avannut oven? Entä jos olisin katsonut? Miksi, voi miksi olen aina kiltti tyttö enkä koskaan utelias?

Tajuan hämärästi, että joku tulee huoneeseen. En näe kunnolla, aurinko on lähes laskenut, enkä ole vaivautunut sytyttämään valoja. Kuuluu huokaus ja tunnistan tulijan. Se on Ian. Hänen työvuoronsa on varmaan loppunut ja hän on jo kuullut uutisen. Alan taas itkeä.

"Pikkuinen", Ian sanoo hiljaa. "Voinko laittaa valot päälle?" Naurahdan itkuni lomassa, hän ei tietenkään kuule sitä. Tyhmä kysyy mykältä pimeässä, voiko hän laittaa valot päälle. Enhän minä voi vastata. Napsautan yövalon päälle. Kirkkaammassa valossa varmaan katoaisin varjon lailla, joudun nytkin siristelemään liian kauan itkeneitä silmiäni.

"Olen niin pahoillani", Ian sanoo. Mutta ei hän olisi voinut tehdä asialle yhtään mitään. Ian seisoo neuvottomana sänkyni vieressä, näen kyynelen kimaltavan hänenkin poskellaan. Tietenkin. Ian on jutellut mummon kanssa paljon. Mummo aina nauroi, kun Ian puhutteli häntä 'arvon neidiksi'. Liu'un sängyn reunalle ja kierrän käteni Ianin ympärille.

Hetken aikaa Ian seisoo liikkumatta, mutta vastaa sitten halaukseen. Taidamme molemmat itkeä ja halaamme toisiamme samalla. Tuntuu hyvältä. Ei siis itkeminen, vaan se, ettei ole surunsa kanssa yksin. Aikaa kuluu. En tiedä kuinka paljon, mutta kuluu kuitenkin. Ian rutistaa minua hetken tiukemmin ja päästää sitten irti.

"Minun pitää lähteä, vierailuaika taitaa olla ohi", Ian sanoo ja pyyhkii silmiään. Vierailuaika on päättynyt aikaa sitten ja hän tietää sen. Nyökkään poissaolevana ja hän pörröttää tukkaani ennen kuin lähtee. Sammutan lampun, en tarvitse valoa enää.

A/N

Nyt sukellettiin sitten hieman synkempiin vesiin... Vielä kaksi lukua tulossa Alician näkökulmasta.

Kiitos kaikille ihanille, jotka ovat lukeneet tähän asti <3

-Micchan-