How To Find Happiness (finnish)

52. luku

Miki

Herääminen tuli yllätyksenä, vaikka uskoinkin niin käyvän.

Aurinko paistoi, linnut lauloivat. Keväinen hiekkatie oli ihan yhtä aurinkoinen kuin ennenkin, naista ei näkynyt missään. Ihan kuin en olisi poissa ollutkaan.

Oliko kaikki pelkkää unta?

Katsoin likaisia vaatteitani ja vedin hupparin hihat ylös. Arvet näkyivät edelleen, haaleasti, mutta kuitenkin. Kiskon hupparin äkkiä yltäni ja tutkin sen selkäosan. Yläselässä on sormen mentävä reikä.

Minä oikeasti kuolin.

Game over.

Ian.

"Mitä minä teen?" Kukaan ei vastaa kysymykseeni. Vedän sormiani hiusteni läpi ja tajuan samalla, että kissankorvat ovat poissa, häntä samoin. Tietenkin, se oli voimassa vain kisan ajan. Kukahan oikein voitti? En saisi koskaan tietää.

Mutta ainakin todistin teoriani oikeaksi. Olin pitkään miettinyt, mikä se 'kun toinen elää, ei toinen voi kuolla' juttu oikein oli. Will kuoli. Sandra kuoli. Chris kuoli. Annie kuoli... Ai niin. Unohdin sanoa Adamille, ettei hän saisi kuolla. No, ei voi mitään. Ei voi muistaa kaikkea, kun nuoli töröttää selästä. Gabriel kuoli.

Annie ja Gabiel eivät oikeasti kuolleet, heidän parinsa olivat vielä elossa. Will ja Sandra olivat melko varmasti oikeasti kuolleita. Teoriani mukaan, sielunkumppani ankkuroi kuolleen sielun vielä jollain tavalla tähän maailmaan, joten jos kisa päättyisi ennen kuin molemmat kuolivat, kumpikin pääsisi ulos elossa.

Ian oli elossa.

Aloin juosta kohti kotia. En välittänyt katseista jotka sain, en huudoista, jotka jäivät kaikumaan perääni. Minun oli päästävä kotiin, tarkistettava, olinko oikeassa. Kaivoin avaimen ovimaton alta, minne olin sen jättänytkin ja menin sisään. Seinällä roikkuva kalenteri näyttää maaliskuuta, mutta isä on voinut vain unohtaa sen. Ryntään huoneeseeni ja nappaan puhelimen pöydältäni.

Maaliskuun kahdeskymmenes.

Edelleen.

Se oli sittenkin unta.

Hetkinen.

Avaan selaimen ja kirjoitan hakukenttään 'Alicia Waters'. Osumia on ihan uskomaton määrä, mutta napautan ensimmäisen auki. Lehtiartikkeli nuoresta pianolupauksesta, joka joutui sairaalaan. Polveni pettävät ja romahdan sängylle. Se ei ollutkaan unta.

Saan nopeasti käsiini sairaalan osoitteen. Karttaohjelman mukaan se on Englannissa, mutta en ole kuullut kaupungista ennen. Jos haluaisin ostaa liput lennolle Lontooseen huomiselle, saisin maksaa itseni kipeäksi. Mutta minulla oli varaa siihen. En kuitenkaan voisi lähteä kertomatta isälle.

Ensin suihkuun. En voisi esittää asiaani tämän näköisenä.

Kylppärin peilistä saatoin nähdä pyöreän arven selässäni siinä kohtaa, josta nuoli meni läpi. Se ei kuitenkaan ole kipeä ja peseydyn ennätysajassa, vaikka en pystykään hillitsemään voihkausta, kun pääsen lämpimään suihkuun. En enää ikinä pitäisi kuumaa suihkua itsestäänselvyytenä.

Lyhyet hiukseni olivat takussa ja niiden selvittämiseen meni aikaa. Sitten etsin itselleni puhtaat vaatteet. Lopulta koin olevani taas jotakuinkin normaalin näköinen. Pakkasin reppuun parit vaihtovaatteet, lompakon, passin ja puhelimen laturin. Puhelimen laitoin taskuun.

"Kotona ollaan", kuului ovelta.

"Hei isä." Menin häntä eteiseen vastaan ilman reppua. En saisi olla liian hyökkäävä ehdotukseni kanssa, tai hän ei päästäisi minua. "Miten töissä meni?"