How To Find Happiness (finnish)

44. luku

Jack

Niin, mistäköhän satun tietämään, että Alicia on salissa? En ainakaan siitä, että istuin varmaan tunnin verran salin oveen nojaten ja kuuntelin, kun hän soitti pianoa. Ehei, siitä se ei ainakaan voinut johtua. Suuntaan askeleeni keittiöön ja totean, että ruoka on valmista. Kerrankin jotain ravitsevaa vähällä vaivalla, lihan saattoi jättää ihan rauhassa uuniin. Vaikka puulämmitteinen uuni olikin ollut minulle uusi tuttavuus, niin me tulimme hyvin toimeen yhdessä.

Mitäköhän Alicia sanoisi ruuan nähdessään? Ei varmaankaan mitään. Tyttö ei ollut sanonut sanaakaan sen jälkeen, kun oli paiskannut halunsa kuolla vasten kasvojani. En pitänyt siitä, en todellakaan. Olisin halunnut sanoa Alicialle asian jos toisenkin, saada hänet näkemään asiat eri tavalla tai oppia edes ymmärtämään hänen näkökulmaansa paremmin. Mutta ei, Alicia häipyi heti, kun huomasi minun tulleen huoneeseen.

Haluaisin niin kovasti... ravistan ajatuksen mielestäni ennen kuin se ehtii asettua sinne. Myöhäistä, mutta yritän jättää sen huomiotta. Leikkaan lihan ja totean, että se on kypsynyt kunnolla. Saisimme vihdoinkin proteiineja, luojan kiitos. Toivottavasti Alicia syö, hän ei puhumisen lisäksi ole suostunut syömään ja olen huolissani. Entä jos hän muuttuu taas näkymättömäksi?

Lastaan tavarat ruokalasta pihistämälleni tarjottimelle ja lähden kohti sairastupaa. Miki tai Ian saisi luvan viedä ruuan Alicialle, jotta tyttö ottaisi sen vastaan eikä vain juoksisi pois. Mielikuva saa minut melkein voimaan pahoin. En halua, että hän juoksee pakoon, haluan olla hänen lähellään. Siinä se tuli taas. Se ajatus. Nyt kun se on päässyt sisään, se ei suostu lähtemään pois, joten voin yhtä hyvin hyväksyä sen. Minä tarvitsen Alician lähelleni. Ilman häntä en saa mielenrauhaa.

"Näyttää hyvältä", Miki kehuu, kun ojennan hänelle lautasen.

"Totta kai, kun minä tein sen."

"Totta kai", Miki virnistää.

"Voiko jompikumpi teistä viedä annoksen Alicialle? Hän ei ota sitä jos minä vien", myönnän hiljaisella äänellä.

"Tietenkin", Miki vastaa. "Se on vähintä mitä voimme tehdä, kun taiot tällaisia herkkuja meille."

"Kiitos."

"Vienkin sen heti", Miki päättää. "Ennen kuin se jäähtyy. Hän ei voi kieltäytyä sen jälkeen, kun haistaa sen. Se on yksinkertaisesti mahdotonta." Nyökkään sanattomana, olen ihan uskomattoman kiitollinen kissalle. Miki nousee ylös saman tien, ottaa lautasen ja kiiruhtaa sen - ja omansa - kanssa pois.

"Miksi hän otti oman lautasensa mukaan?" Kysyn Ianilta.

"Alician on vaikeampi kieltäytyä ruuasta, jos Miki syö hänen kanssaan."

"Hän on nero."

"Tiedän", Ian vastaa virnistäen. Minun tekee mieli heittää häntä jollain, mutta mitään tarkoitukseen sopivaa ei ole juuri nyt käden ulottuvilla. Ellen sitten halua, että heitto halkaisee hänen kallonsa. Joten tavaroiden heittelyn sijaan keskityn syömiseen, Ian seuraa kerrankin esimerkkiäni. Saamme lautaset tyhjiksi ennen kuin Miki palaa. Toivon kovasti, että se on hyvä merkki.

"Alicia sanoi että se oli hyvää", Miki sanoo ovelta.

"Oikeasti?"

"Ei. Mutta hän söi kaiken ja näytti nauttivan siitä, minkä vuoksi otin vapauden tulkita sen niin, että ruoka oli hyvää. Ainakin minun mielestäni se oli taivaallista."

"Kiitos. Kaikesta."

"Eipä kestä. Pelataanko korttia?"

"Ehkä joku toinen päivä", nousen ylös. "Taidan mennä nukkumaan."