How To Find Happiness (finnish)

29. luku

Jack

"Voi olla?" Kysyn vihaisena. "Voi siis olla, että tönäisit myös Williä?"

"Koskaan ei voi tietää", Chrisin omahyväinen ilme ärsyttää minua suunnattomasti ja hällä väliä asenne höystettynä ylimielisyydellä saa minut viimein napsahtamaan.

"Ei voi myöskään tietää, jäätkö henkiin käsittelyni jäljiltä", murahdan ja ampaisen häntä kohti. Kun pääsen kosketusetäisyydelle, hän katoaa.

"Kukas tämä on?" Chris kysyy, vain muutaman metrin päässä Aliciasta.

"Sitä sinun ei tarvitse tietää", juoksen häntä kohti, mutta koko kroppani sävähtää kivusta. Jatkan matkaani siitä huolimatta. Taas hän katoaa juuri kun olen pääsemässä lähelle. Käännähdän salamana ympäri ja nyt hän on taas siskonsa luona. Enää hän ei pääsisi pakoon.

Kuron välimatkan umpeen yhdellä valtavalla loikalla ja rusautan hänen nenänsä tohjoksi. Faye perääntyy luotani kohti metsää. Chrisin nostaessa taas päätään potkaisen häntä niin kovaa kuin lähtee, en edes yritä hillitä voimiani. Kusipää lentää potkun voimasta suoraan puuta päin ja kuuluu taas rusahdus ja hän valahtaa liikkumattomaksi mytyksi maahan. Kuuluu kauhistunut inahdus, oletan sen olevan Faye. Kävelen Chrisin luokse todetakseni, että hänen takaraivonsa on veren peitossa, silmät ovat sammuneet. Taisin tappaa hänet - enkä kadu tippaakaan.

"Mitä oikein teit?" Ian kysyy ja tuijottaa suoraan silmiini.

"Tapoin hänet", vastaan ja vasta sitten tajuan. Tapoin toisen ihmisen. Omaatuntoani kolkuttaa, ei siksi että tapoin Chrisin, olisin tehnyt sen joka tapauksessa. En vain ajatellut sen olevan niin helppoa.

"Miki? Oletko kunnossa?" Alician ääni rikkoo tuijotuksemme ja käännymme molemmat tyttöjen suuntaan. Miki seisoo täristen kädet ympärillään. Paperit ovat pudonneet maahan ja hän tuijottaa suoraan eteensä, katse ei tarkennu. Ian on hänen luonaan yhdessä vilauksessa.

"Miki? Hengitä, kaikki on hyvin. Katso minua", Ian tarttuu tyttöä leuasta ja pakottaa tämän katsomaan itseään. "Hengitä." Miki vetää edelleen vavisten syvään henkeä, ulos ja sisään, monta kertaa. Seisomme Alician kanssa neuvottomina vieressä.

"Chris?" Miki kysyy lopulta.

"Kuollut", Ian vastaa.

"Faye?"

"Häipyi. Ei mitään hätää enää", Ian kietoo kätensä pikkuruisen tytön ympärille ja tuijotan maahan. Samassa huomaan kättäni pitkin valuvan verivanan.

"Oho", henkäisen ihmeissäni. Olen näköjään saanut saman käsittelyn kuin Miki, paitsi että ihoni ei ole rikki kuin parista kohtaa. Punaiset juomut risteilevät ympäriinsä ja tutkin niitä kiinnostuneena. Miksei vahinko ollut isompi?

"Oletko kunnossa?" Alicia kysyy ja koskettaa käsivarttani, lähettäen sähköiskun koko kroppani lävitse. Se tosin johtuu jostain ihan muusta kuin kivusta.

"Mitä parhaimmassa", virnistän tytölle huolettomasti. "Minustakin tuli Spiderman." Alicia katsoo minua kummastuneena. Ai niin, hän ei tainnut olla paikalla, kun puhuimme siitä Mikin kanssa.

"Jack?" käännyn kuullessani Mikin äänen.

"Hei kisu."

"Sinun kätesi..."

"Ei siihen satu."

"Sinäkin näytät ihan Spidermanilta", Miki virnistää, mutta hänen pupillinsa ovat edelleen turhan suuret.

"Mitä hänelle kävi?" Kysyn Ianilta.

"Paniikkikohtaus."

"Ahaa."

"Tuota, voimmeko me siirtyä muualle?" Alicia kysyy epävarmana ja vilkuilee Chrisin ruumista.

"Tietenkin", Ian vastaa ja kyykistyy, ottaakseen Mikin taas reppuselkäänsä. Tyttö muuttuu kissaksi - en olekaan nähnyt sitä ihmettä pariin päivään - ja loikkaa hänen olkapäälleen.

"No käy se näinkin", Ian naurahtaa ja kyykistyy varovasti, noukkii paperit maasta. Alicia on jo lähtenyt kävelemään. On täysin ymmärrettävää, ettei hän halua hengailla ruumiin lähellä. Pitäisi varmaan siirtää ruumis johonkin muualle, ei olisi kiva törmätä siihen joka kerta kun liikkuu täälläpäin. Juuri nyt en vain pystynyt ajattelemaan sitä, Chris ei varsinaisesti ansainnut hautajaisia.

Päästyämme takaisin koululle Ian tutkii haavani. Alicia juoksee ulos huoneesta silmät peitettynä heti kun saan paidan pois, minun tekee ihan hirveästi mieli lähteä hänen peräänsä. Oikeastaan haavojani ei voi edes kutsua haavoiksi, sillä vain muutama vuotaa oikeasti verta, eikä niitä tarvitse edes laastaroida. Mikiin verrattuna minulla kävi ihan törkeän hyvä tuuri ja vaihtaisin paikkaa kissan kanssa milloin vain.

"Jack", Ian aloittaa.

"Niin?"

"Meidän pitää tehdä jotain ruumiille."

"Tiedän."

"Tänään."

"Hyvä on! Mennään! Vaikka se paskiainen ei kyllä ansaitse sitä..."

"Se paskiainen on kuollut, siinä vaiheessa ei tarvitse ansaita enää mitään."

"No hyvä. Äläkä ala saarnata minulle moraalista tai jostain muusta yhtä idioottimaisesta, koska siinä vaiheessa saat kaivaa sen kuopan keskenäsi." Marssin ulos huoneesta ja kiskon paidan takaisin päälleni. Ian lähtee perääni ja pysyy onneksi hiljaa, käyn hakemassa lapion ja palaamme takaisin ruumiin luokse. Paitsi että ruumis ei ole siellä.

"Mitä helvettiä?"

"En tiedä", Ian muuttuu saman tien pantteriksi ja nuuhkii puuta, jota päin heitin Chrisin. Hän kiertää sitä kasvavissa ringeissä ja jos pantteri voi näyttää kummastuneelta, niin Ian onnistuu siinä.

"Mitä nyt?"

"Se on vain kadonnut", Ian kohauttaa olkiaan. "Haju on vahva rungossa - tietenkin, siinä on hänen vertaan. Mutta ruumis ei ole liikkunut mihinkään eikä sitä ole kannettu pois. Se on vain kadonnut."

"Miten se on edes mahdollista?"

"Miten tämä koko kisa on mahdollinen? En tiedä", Ian haroo hiuksiaan turhautuneena. "En tiedä enää mistään mitään, helvetti soikoon."

"Ei kukaan muukaan." Seisomme hetken hiljaa. Ian haroo edelleen hiuksiaan, velipoika kaljuuntuu tätä menoa kolmekymppisenä. Minua ei oikeastaan kiinnosta, vaikka ruumis onkin kadonnut. Enpähän joudu kaivamaan taas yhtä kuoppaa. Lopulta lähden kävelemään takaisin ja puuskahduksesta päätellen Ian lähtee seuraamaan. Hänen askeliaan on nykyään todella vaikea erottaa, tyyppi kävelee kissamaisen pehmeästi.