How To Find Happiness (finnish)

7. luku

[Tosiaan, muistutan nyt vielä kaikille, että nyt vaihtuu näkökulma! Voimme kaikki unohtaa Mikin muutaman luvun ajaksi, nyt keskitytään Aliciaan.]

Alicia

Tuijotan ulos ikkunasta. Päivä on pilvinen, mutta sillä ei oikeastaan ole merkitystä. En kuitenkaan pääse ulos, mitään ei kuitenkaan tapahdu. Sellaista minun elämäni on, ainakin nykyään. Viltti ympärilläni on huoneen ainoa väriläikkä, sain sen mummoltani, kun tästä huoneesta tuli koko maailmani.

Näin ei ole aina ollut, ei tietenkään. Joskus kauan sitten olin täydellinen lapsi, kevätjuhlissa toisten vanhemmat huokailivat, että kunpa heidänkin lapsensa olisi yhtä lahjakas. Äiti ja isä hymyilivät ylpeinä ja sanoivat 'hänestä tulee vielä parempi'. Ja niin minusta tulikin. Musiikkipainotteisen esikoulun jälkeen sain pääsylipun sisäoppilaitokseen - sekin musiikkipainotteinen. Kaikki sujui loistavasti, minä olin loistava. Lauloin ja soitin pianoa, kunnes sitten...

Niin. Viidennellä luokalla pyörryin kesken esityksen. Minut vietiin sairaalaan ja tutkimusten jälkeen sain kuolemantuomion - tai siltä se ainakin tuntui. Syöpä äänihuulissa, en voisi enää laulaa. Äiti itki, isä seisoi kasvot kivettyneinä. Minä kuitenkin selvisin, paranin syövästä. Menetin ääneni, mutta pystyin edelleen soittamaan pianoa. Soitin päivät pitkät, aamiaisesta illalliseen ja vielä vähän ennen nukkumaanmenoa. Siis kaiken sen ajan, mikä ei mennyt opiskeluun.

Halusin vanhempieni olevan ylpeitä minusta, halusin tehdä heidät ylpeiksi. Halusin, että he sanoisivat 'hyvää työtä Alicia'. Se kaikki kuitenkin hajosi, kun kahdeksannella luokalla syöpäni uusiutui ja tällä kertaa kuolemantuomiostani tuli virallinen. Tarkkaa ennustetta ei ollut, mutta en eläisi enää pitkään. Minut passitettiin sairaalaan, hyödyttömiin hoitoihin, joissa kävin kiltisti. Vanhempani käyvät aina toisinaan, pakon edessä. Mutta kyllä minä ymmärrän, miksi turhaan tuhlata aikaa menetettyyn tapaukseen?

Silloin kun he käyvät, media on yleensä myös paikalla. Hymyilen herttaisesti, vaikka en osaakaan enää hymyillä kuin suullani. Ilmeeni hämää heitä kuitenkin täydellisesti. Haluaisin toimittajien lähtevän pois, sillä haluaisin viettää harvinaiset vierailut vanhempieni kanssa. Äiti haluaa, että olen kiltti tyttö ja kehun heitä lehdistölle tai hoitoni lopetetaan. En välitä uhkauksista, olisin muutenkin kiltti tyttö.

Edellisestä vierailusta taitaa olla nyt melkein kuukausi. He ovat liian kiireisiä uuden pikkuveljeni kanssa. Kun kuolemantuomioni tuli julki, he pistivät adoptiohakemuksen vireille. Thomas on kolme vuotta ja juuri aloittanut pianotunnit - minä olin parempi sen ikäisenä.

Pilvet alkavat hajaantua. Luulin, että tänään sataisi. Ajatukseni kiertävät kehää tässä pienessä huoneessa, muistivihko lojuu pöydällä unohdettuna, täynnä sanoja, joita en pysty ääneen lausumaan. En ole soittanut pianoa pitkään aikaan, itse asiassa puoleen vuoteen. Tuntui turhalta jatkaa enää mitään, eläisin kuitenkin enää vajaan vuoden verran, niin minulle on kerrottu. Ovelta kuuluu ääniä, en käänny edes katsomaan, kun joku astuu sisään.

"Alicia", joku sanoo. Taitaa olla yksi lääkäreistä. En vieläkään käänny. "Tässä on uusi hoitajasi, Ian Quinn. Hän on täällä viimeistä harjoitteluaan varten ja sinut on määrätty hänen kontolleen, joten ole kiltisti." Ovi avautuu ja sulkeutuu, huoneessa on taas hiljaista.

"Hei pikkuinen", uusi ääni. Käännyn ympäri, luulin, että he molemmat lähtivät. "No reagoithan sinä", tummatukkainen mies virnistää silmät tuikkien. "Minä kun jo pelkäsin, että pilvinen taivas on mielenkiintoisempi kuin minä. Ja tosiaan, minä olen Ian, kuten Carl jo kertoikin." Tuijotan häntä, uusi hoitaja on ihan outo.

"Et sano mitään? No etpä tietenkään. Sinä olet Alicia, vai mitä? Voisit edes nyökätä tai pudistaa päätäsi kun kysyn jotain. Ei ole kohteliasta tuijottaa toisia liikkumatta." Ian vain puhua pälpättää ja nyökäytän päätäni hieman. Voitonriemuinen hymy kohoaa hänen kasvoilleen.

"Noin sitä pitää. Mitä sanoisit jos mentäisiin ulos?" Ulos? Tänään? Ei nyt ole ulkoilupäivä. Tuijotan Iania hölmistyneenä. "No, miten on?" Eihän tämä ole vitsi? Se olisi todella ilkeää. Nyökkään varovasti, syvempään kuin aikaisemmin.

"Loistavaa! Kai sinulla on vaatteet päällä? Viltin takia on vähän paha sanoa." Nyökkään taas. "Otatko viltin mukaan?" Nousen ylös viltti edelleen ympärilläni ja kävelen ovelle, jonka Ian avaa minulle. Vapaus. Käytävillä kulkiessamme Ian selittää ummet ja lammet koulustaan ja siitä, kuinka häntä jännitti tulla harjoitteluun näin isoon sairaalaan. Kuulemma työtahti on ihan erilainen kuin pienemmissä paikoissa. Pääsemme ulos ja hengitän syvään. Tuntuu uskomattoman hyvältä saada sairaalan tuoksu pois nenästä. Ian johdattaa minut penkille seinän viereen ja istumme sille vierekkäin.

"Kauanko olet ollut täällä?" Ian kysyy ja vilkaisen häntä. En voi oikein vastata mitään. "Näytä sormilla montako kuukautta." Nostan kuusi sormea pystyyn, sitten seitsemännen, mutta lasken sen alas. En ole ihan varma. "Hirveää, mitä olet oikein touhunnut kaiken sen ajan?" Kohautan olkiani. "Et mitään? Tyttö hyvä, sinun pitäisi käyttää aikasi paremmin." Pudistan päätäni ja tuijotan sitten pilvistä taivasta.

"Ei syöpä ole mikään este elämälle. Kätesi toimivat ihan hyvin, samoin jalkasi. Voisit vaikka soittaa pianoa, kuulin, että olet hyvä siinä." En reagoi mitenkään ja Ian huokaisee. "Kuule, käykö perheesi katsomassa sinua?" Nyökkään. "Hienoa, koska minun perheeni ei käy. No hyvä on, yksi syy voi olla asuntoni, joka on kyllä ihan liian pieni tämän kokoiselle miehelle, mutta voisivat he silti tulla käymään. Edes veljeni. Olen asunut täällä kohta kolme vuotta, mutta Jack ei ole vieraillut kertaakaan. On kuulemma liian kiireinen." Katson häntä kysyvästi. Miksei hän ole itse mennyt perheensä luokse?

"Älä katso minua noin. Ei minulla ole rahaa mennä heidän luokseen vierailulle." Hätkähdän, ihan kuin Ian olisi lukenut ajatukseni. "Jos minulla olisi niin paljon rahaa, ostaisin kahvinkeittimen", Ian kuulostaa tuohtuneelta. En voi itselleni mitään, taivun kaksinkerroin ja alan nauraa, niin kuin mykät nauravat. Hetkeksi Ian pelästyy ja hän kumartuu hätääntyneenä puoleeni, mutta nauruni huomatessaan hän rauhoittuu ja purskahtaa itsekin nauruun.

Istumme siinä vierekkäin penkillä ja vain nauramme. Toinen äänettömästi ja toinen niin kovaa, että muut ulkoilijat kääntyvät katsomaan. Nauraminen tuntuu hyvältä, en edes muista, milloin viimeksi nauroin. Pyyhin hieman hengästyneenä silmäkulmiani, vatsaani sattuu naurun jäljiltä. Oloni on kevyt, ihan kuin voisin vain leijua taivaalle.

A/N

Mitä pidätte Aliciasta?

Tämä poikkeaa nyt vähän sivuraiteille päätarinasta, mutta ilman näitä Alician menneisyydestä kertovia lukuja hänen hahmonsa saattaa jäädä hieman vaikeasti käsitettäväksi.

Ensi kerralla jatketaankin sitten Alician kanssa (^-^)/

-Micchan-