How To Find Happiness (finnish)

6. luku

Turkkini on vesipisaroiden peitossa, kun herään. Vavahdan inhosta ja ravistelen itseäni, herättäen samalla Jackin. Ilmassa on sumua ja pisaroita on tiivistynyt joka paikkaan. Ian kiroilee hiljaa, hänen vaatteensa ovat ihan märät, joten hän muuttuu takaisin pantteriksi. En edes vaivaudu muuttamaan muotoa, omat vaatteeni ovat varmaan myös märät. Jack kierähtää ulos makuupussista ja haroo märkiä hiuksiaan. Nuotio on sammunut aikaa sitten. Aurinko ei ole vielä edes kunnolla noussut ja on edelleen hämärää.

"Jatketaanko saman tien matkaa?" Jack kysyy, kerättyään makuupussinsa kasaan. Hän ei laita sitä reppuun, koska se on märkä. Ian lähtee saman tien kävelemään polkua pitkin ja kipitän hänen peräänsä. Ianin tassut jättävät pehmeään maahan järkyttävän kokoisia jälkiä, omani näyttävät minimaalisen pieniltä niiden rinnalla.

Metsä on jopa hiljaisempi kuin ennen. Tai siis niiden päivien aikana, jotka olen täällä viettänyt, ääniä on kaiken kaikkiaan ollut pelottavan vähän. Linnunlaulu on ainoa ääni, joka täällä kuuluu askelten äänen lisäksi. Jänön jälkeen emme ole nähneet muuta kuin muutaman pakoon pyrähtävän linnun.

Aurinko löytää vihdoin tiensä sumun läpi ja kylmyys alkaa helpottaa. Viimeisten sumuhaituvien haihtuessa ilmaan törmäämme porttiin. Ei siis sellaiseen pieneen puuporttiin tai 'pääsy kielletty' -porttiin, jollaiseen täällä voisi odottaa törmäävänsä. Portti on vanhaa, mustaa metallia, jonka muratti on vallannut niin, ettei toiselle puolelle näe - ei edes Jack, sillä portti on kolme metriä korkea. Portin molemmilta sivuilta lähtee kivimuuri, joka katoaa metsän siimekseen. Sekin on muratin peitossa, vihreä suojaväri on luultavasti ainoa syy, miksi emme huomanneet sitä aikaisemmin.

"Mitä nyt?" kysyn. Vaatteeni ovat onneksi kuivat, mutta olisin muuttanut muotoa joka tapauksessa.

"Menemme totta kai sisään", Jack vastaa.

"Tietenkin", Ian sanoo ja tutkii muuria. "Jack, punttaa minut ylös."

"Etkö pääse itse?"

"Pääsen, mutta punttaaminen helpottaisi." Jack kyykistyy ja pari sekuntia myöhemmin Ian on muurin päällä. Hetken aikaa hän tuijottaa muurin toiselle puolelle, mutta kääntyy sitten takaisin meidän puoleemme.

"Sinun vuorosi kisu", Jack sanoo ja kyykistyy taas. Lennän paljon korkeammalle kuin Ian. Voisin laskeutua muurin päälle suorin jaloin - jos olisin tiennyt, että Jack heittää minut niin ylös. Nyt tilanne on vain yllättävä, enkä oikein tiedä mitä teen. Onneksi Ian nappaa minusta kiinni, ennen kuin alan pudota. Kun olen turvallisesti ylhäällä, Jack hyppää ja punnertaa itsensä ylös reppu selässä.

"Oho", sanon, kun tajuan vihdoin katsoa muurin toiselle puolelle. Puut loppuvat muurin jälkeen ja toisella puolella avautuu kasteessa kimalteleva ruohokenttä, joka päättyy isoon kivirakennukseen. Ruoho on villiintynyt, eikä rakennuskaan ole säästynyt muratilta. Aamuauringon säteet heijastuvat kolmannen kerroksen ikkunoista. Jack hyppää alas muurilta ja käännän katseeni pois rakennuksesta.

"Tuletteko te?" Jack kysyy.

"Totta kai", vastaan ja hyppään alas, ennen kuin kukaan ehtii taas heitellä minua yhtään mihinkään. Kierähdän kuperkeikan märässä ruohossa ja olen saman tien taas jaloillani. Jack taputtaa minua olkapäälle.

"Sinä tosiaan harrastat freerunningia", Ian sanoo ja hyppää alas.

"Mitä oikein kuvittelit?" kysyn loukkaantuneena. "Totta kai harrastan sitä."

"En vain ollut saanut todisteita kyvyistäsi", Ian virnistää ja pörröttää hiuksiani.

"No just joo", livahdan pois hänen kätensä alta, vaikka mieleni tekisi vain kehrätä. Joko minulla on vasta puhjennut sydämen rytmihäiriö tai sitten se pari juttu vaikuttaa minuun, mutta sydämeni jättää lyönnin väliin aina kun Ian tulee liian lähelle. Enkä todellakaan aikonut kertoa vaivastani melkein valmistuneelle lääkärille. Jack on jo lähtenyt kävelemään kohti rakennusta ja juoksen hänen peräänsä.

"Mikä rakennus se oikein on?" seisomme nyt pääoven edessä.

"Koulu", Jack sanoo.

"Miten niin?" Ian kysyy.

"Minusta se näyttää ihan kartanolta", huokaisen.

"Se näyttää kartanolta, koska se on sisäoppilaitos", Jack astelee portaat ylös ja kokeilee ovea, se on auki.

"Mistä tiedät?" kysyn.

"En tiedäkään", Jack avaa oven ja astuu hämärään. Seuraamme Ianin kanssa perästä.

Jack on oikeassa, rakennus on vanha koulu. Askelemme nostavat pölyä ilmaan ja joka paikassa roikkuu hämähäkinseittejä. Ikkunat ovat likaiset, sisään pääsee vain vähän valoa. Onneksi kissat näkevät pimeässä - huonompi juttu Jackin kannalta. Lähden käytävää pitkin vasemmalle. En tiedä mistä se johtuu, mutta uudessa paikassa haluan aina ensin mennä vasemmalle. Käytävä kääntyy kerran ja sen varrella on suljettuja ovia, suurin osa auki mutta osa on lukossa, Jack kokeilee ne kaikki.

Kuuluu jotakin. Kestää hetken, ennen kuin tunnistan pianon äänen, selkäpiitäni karmii. Hylätty koulu ja pianon ääni eivät ole ykkösenä listallani. Karmivuudesta huolimatta painan juhlasalin ovenkahvan alas ja ovi aukeaa äänettömästi. Mistä tiedän sen olevan juhlasali? Se lukee oven yläpuolella, kiitos kysymästä.

Pianon ääni kuuluu nyt selkeästi ja aurinko paistaa sisään juhlasalin valtavista ikkunoista. Salin vastakkaisella puolella on koroke, jonka päällä on flyygeli. Astelen lähemmäs kuin lumottuna ja melodia saavuttaa huippukohtansa. Pääsen korokkeen juurelle, kun soitto loppuu ja tuijotan tyttöä, joka istuu flyygelin takana. Ruskeiden hiusten kehystämät kasvot ovat kalpeat ja silmänaluset tummat. Kirkkaansiniset silmät tuijottavat minua.

"Soitat kauniisti", sanon.

"Näetkö sinä minut?" tyttö kysyy.

A/N

Kuka on mystinen tyttö? ;)

Seuraava luku tuleekin sitten eri näkökulmasta ja alkaa ajasta ennen kisaa. Toivottavasti tykkäätte ^-^

-Micchan-