How To Find Happiness (finnish)

51. luku

Jack

"No? Mitä me nyt teemme?" Kysyn silkasta kohteliaisuudesta. Oikeastaan haluaisin vain antaa turpiin kaksoisolennolleni.

"Odotamme", Miki sanoo ja istuu alas.

"Entä hän?" Viittaan kohti ovella seisovaa idoottia, vaikka se onkin sinänsä tarpeetonta.

"Annamme hänen olla."

"Miksi?" Ian näyttää myös hämmästyvän Mikin vastausta.

"Hänellä on ihan yhtäläinen oikeus mennä temppeliin."

"Mutta saatamme hävitä hänelle", Ian sanoo.

"Emme me häviä hänelle", Miki sanoo ja katsoo Aliciaa, joka tuijottaa metsään.

"Mistä tiedät?" Kysyn mutta Miki ei vastaa, hymyilee vain. Odotamme kellon tulevan kolme. Adam repii ovea vähän väliä, joten minun ei tarvitse. En tajua mistä Mikin näennäinen rauhallisuus kumpuaa, tyttö on ihan sekaisin. En voi istua paikoillani, joten kävelen ympäriinsä ja pidän koko ajan Adamia silmällä.

"Joku tulee", Miki ilmoittaa ja nousee ylös.

"Kuka?" Ian kysyy ja asettuu Mikin vierelle. Minä olen jo Alician vierellä.

"En tiedä vielä", Miki kohauttaa olkiaan ja tuijottaa jännittyneenä metsään. Se voisi olla Mark tai Lauren, mutta jostain syystä en usko sitä. Joten jäljelle jäävät Faye ja se poika tai sitten se kaksikko, jonka Miki ja Ian näkivät kerran. Ellei kyseessä sitten ole joku tuntematon.

"Faye", Miki kuiskaa, pari sekuntia ennen kuin punapää tupsahtaa metsästä esiin. Hän näyttää kamalalta, ei enää ylimieliseltä niin kuin ensimmäisellä kerralla. Lyhyt tukka täynnä roskia ja vaatteet repeytyneet sieltä täältä. Tytön ilme muuttuu kauhistuneeksi kun hän huomaa meidät.

"Missä Gabriel on?" Alicia kysyy. Miksi hän puhuu kusipään siskolle?

"Kuollut", Faye kuiskaa, vastaaminen näyttää sattuvan häneen. Naurahdan, kaikki miehet tuntuvat kuolevan hänen ympäriltäään.

"Vihdoin!" Adam huudahtaa ja avaa temppelin oven. Käännyn katsomaan ja tosiaan, ovi on vihdoin auki ja se idiootti menee sisään edelleen minulta näyttäen. Tietääköhän hän ansalangasta?

"Auts!" Ei näköjään. Hän kompastui siihen.

"Ei", Miki henkäisee ja syöksyy eteenpäin nopeammin kuin pidin mahdollisena. Faye seisoo paikoilleen jähmettyneenä kun Miki syöksyy häntä kohti ja kaatuu hänen päälleen. Kestää hetken ennen kuin tunnistan Mikin selästä törröttävän esineen.

"Miki", Ian parkaisee ja ryntää kissan luokse. Mitä helvettiä täällä tapahtuu?

"Miksi sinä noin teit?" Faye kysyy hysteerisenä. Miki naurahtaa tuskallisen kuuloisena ja mieleeni tulee elävästi Willin viimeiset hetket. Ääni on ihan sama, en pysty liikkumaan.

"'Te jotka olitte ennen kaksi, olette nyt yksi...'" Miki sanoo.

"Hys, Miki, älä puhu", Ian sanoo, yrittäen pitää äänensä rauhallisena. Hän ei onnistu kovin hyvin. "Minun täytyy paikata sinut."

"'Kun toinen elää, ei toinen voi kuolla'", Miki jatkaa Ianista huolimatta. "Faye, etkö ymmärrä? Älä kuole, kuuletko?"

"Mitä sinä oikein - ", Faye aloittaa, mutta Ian saa vihdoin Mikin siirrettyä pois hänen päältään ja keskeyttää kysymyksen.

"Miki, nyt olet oikeasti hiljaa. Nuoli on saatava irti", Ian käskee.

"Ei Ian", Miki hymyilee. "Tällä kertaa sinä et saa minua kuntoon. Mutta rakastan sinua siitä huolimatta. Ja Ian... älä sinäkään kuole, jooko?"

"Mitä? Ei!" En halua kuulla sitä huutoa enää ikinä. Sitä, joka kertoo sielunkumppanin menetyksestä. Tajuan vain hämärästi, että Faye katoaa takaisin metsään, huomioni on kiinnittynyt Ianiin ja Mikiin hänen sylissään. Nuoli on edelleen kiinni hänen selässään ja näyttää liian isolta verrattuna hänen pieneen ruumiiseensa. Alicia itkee, nyyhkyttää ääntä päästämättä. Itkenkö minä?Pyyhkäisen kasvojani ja kyllä vain, poskeni ovat märät. Vedän Alician syliini, mutta tällä hetkellä mikään ei tunnu hirveästi lohduttavan.

"Meidän on mentävä", sanon lopulta karhealla äänellä. Adam jätti temppelin oven auki, joten pääsemme yhä sisään. Ian vain pudistaa päätään.

"Miki ei hyödy mitenkään, jos jätämme kisan kesken."

"Menkää te."

"Sinä tulet mukaan."

"Etkö tajua", Ian katsoo minua kuollein silmin. "Tällä kisalla ei ole enää mitään annettavaa minulle."

"Nyt riittää!" Karjaisen. "Sinä tulet mukaan ja sillä selvä. Luuletko meidän selviävän labyrintista kaksistaan? Häh? Ei, me tarvitsemme sinut ja sinun super parkour voimasi."

"En voi jättää Mikiä tänne."

"Miki on kuollut Ian. Ei häntä voi jättää enää mihinkään."

"Ian", Alicia laskee kätensä Ianin käsivarrelle. "Katso häntä, näyttääkö hän surulliselta?" Se saa minutkin katsomaan Mikin kasvoja. Silmät ovat kiinni, pieni hymy viipyilee huulilla.

"Miksi hän hymyilee?" Rypistän kulmiani.

"Koska hän ehti tehdä kaikkein tärkeimmän." Alicia puhuu Ianille, vaikka minä esitin kysymyksen. "Hän ehti sanoa rakastavansa sinua." Ian katsoo Aliciaa hämmästyneenä. "Ja voit ihan rauhassa jättää hänet tänne, ruumis katoaa kuitenkin."

"Mutta - "

"Shhh. Anna hänen mennä." Hitaasti Ian kävelee ison puun juurelle ja laskee Mikin siihen kyljelleen. Nuolen takia häntä ei voi asettaa selälleen. Jos ei lasketa nuolta ja verta, joka on kastellut hänen paitansa, voisi melkein kuvitella tytön nukkuvan. Melkein. Aika tuntuu pysähtyvän kun Ian painaa huulensa Mikin otsalle ja toivon niin kovasti että Miki heräisi niin kuin saduissa. Niin ei tapahdu.

"Mennään", Ian sanoo kasvot irveessä. Jokainen askel, jonka hän ottaa kauemmas Mikistä tuntuu satuttavan häntä ruumiillisesti, mutta siitä huolimatta Ian jatkaa kohti temppelin ovia. Seuraamme Alician kanssa perässä ja toivon todella, ettei Ian putoa kuiluun myös kirjaimellisesti. Juuri nyt henkinen putoaminen riittää enemmän kuin hyvin.

Luojan kiitos Ian ei putoa kuiluun. Pääsemme ilman ongelmia labyrintille saakka. Pimeän huoneen laulu oli vaihtunut, mutta selvisimme siitäkin. Emme nähneet Adamia, mutta en myöskään usko hänen päässeen musiikkihuoneen läpi - voinhan tosin olla väärässäkin.

Ian ei ole sanonut mitään temppelin sisällä. Minä ja Alicia vaihdoimme vain muutaman sanan pimeässä huoneessa ennen laulua, nekin kuiskaten. Alicia itki taas kun lauloimme, Zara Larssonin Undercover tuntui soivan sielussa asti. Labyrintille ei tunnu olevan loppua. Kivimuurit kohoavat korkealle päidemme yläpuolelle ja siellä täällä kasvaa kitukasvuisia pensaita, en ymmärrä mistä ne ovat tänne tulleet.

"Melkein perillä", Ian ilmoittaa.

"Mistä tiedät?"

"Hajusta."

Lukittu ovi on samanlainen kuin se, joka johtaa kuiluun. Potkaisen sen hajalle ja pääsemme sisään viimeiseen huoneeseen. Seinät ovat kullan juovittamaa marmoria, lattia samoin. Keskellä huonetta on musta pöytä, joka on tyhjä.

Pöydän takana seisoo Faye, valtikka kädessä.

"Älä tee sitä!" Huudan niin kovaa kuin vain pystyn, mutta Faye vain pudistaa päätään. Minulta kestää puoli sekuntia juosta huoneen halki hänen luokseen, mutta se ei ole tarpeeksi, ei lähelläkään.

Huone alkaa kadota ympäriltäni ja lopulta en näe enää yhtään mitään. Tunnen putoavani ja lentäväni samaan aikaan, eikä minulla ole hajuakaan mikä suunta on ylöspäin. Lopulta minulta menee taju.

Tässäkö tämä oli?