How To Find Happiness (finnish)

39. luku

Ian

Raotan hitaasti silmiäni kun tunnen ylimääräisen lämmön kyljessäni. Miki kiehnää lähemmäs ja katsoo sitten minua. Vilkaisen ympärilleni pimeässä sairastuvassa. Jack kuorsaa sängyllään, en tiedä onko Alicia tullut vielä takaisin. En vieläkään ymmärrä mikä hänelle tuli ja miksi hän lähti kirjastosta niin äkkiä. Huomioni kiinnittyy takaisin Mikiin kun hän kietoo kätensä ympärilleni.

"Mitä nyt?"

"Minun on kylmä", Miki mumisee kylkeäni vasten ja voin vaikka vannoa, että hän punastui.

"Vai sillä tavalla", kiedon käteni hänen ympärilleen ja hänen hengityksensä hidastuu ja pian tyttö on unessa. Kestää hetken ennen kuin saan itse uudestaan unenpäästä kiinni. Ehkä se johtuu Jackin kuorsauksesta tai siitä, että huone tuntuu tosiaan viileämmältä kuin aiemmin. Veikkaan kuitenkin, että syynä on Miki. Painan suukon hänen päälaelleen ja tunnen, kuinka väsymys painaa silmiäni kiinni. Varmistan vielä, että Miki on kokonaan peiton alla ja annan sitten periksi unelle.

...

"Mitä te oikein teette?" Jackin ääni herättää minut.

"Nukumme?" Ehdotan haukotellen. Yritän liikkua mahdollisimman vähän, jotta Miki ei heräisi. Myöhäistä.

"Nukuimme", Miki sanoo. Jack mutisee jotain epäselvää itsekseen, erotan vain sanat 'onnekas' ja 'paskiainen'.

"Alicia ei ole palannut", Jack sanoo ja saa minut kunnolla hereille.

"Eikö hän ole salissa?"

"Ei. Etsin jo joka paikasta."

"Minä menen katsomaan", Miki muuttuu kissaksi ja lähtee huoneesta. Lähden hänen peräänsä ja seuraan, kun hän menee ensin kirjastoon. Sitten hän palaa käytävälle ja kiertää läpi muutaman huoneen, ennen kuin palaa takaisin portaisiin ja menee kolmanteen kerrokseen. Siellä hän pysähtyy seinän viereen ja kulkee sitä edestakaisin ja palaa sitten portaita alas, keittiöön ja sivuovelle.

"Löytyykö?"

"Hän on mennyt ulos", Miki vastaa muututtuaan takaisin. "Mutta onneksi hän on vähemmän kummitus kuin ennen." Jack tuhahtaa. "Korjaan, onneksi hänet pystyy nykyään jäljittämään tuoksun perusteella, toisin kuin aluksi."

"Parempi", Jack nyökkää.

"Jack, hae reppusi", hän kääntyy jo lähteäkseen, mutta Miki pysäyttää hänet.

"Tuo minun hupparini myös."

"Selvä." Kaksikymmentä sekuntia. Niin kauan Jackilla kestää hakea tavarat koulun toisesta päästä ja palata takaisin. Hän on oikeasti huolissaan. Me kaikki olemme. Avaan oven ja hätkähdän sen takana avautuvaa näkyä. Ruohikko on valkean kuuran peitossa, tosin se on jo sulanut siellä, missä aurinko paistaa.

"Ei hyvä", Miki mutisee.

"Ei todellakaan. Vihannekset pitää nostaa ylös. Mutta ensin meidän on löydettävä Alicia." Jack on jo astumassa ulos, mutta Miki pysäyttää hänet taas.

"Älä! Sotket hajujäljen!"

"Anteeksi."

"Ei se mitään", Miki pukee hupparin päälleen ja muuttuu taas kissaksi. Hän lähtee seuraamaan näkymätöntä polkua ja seuraamme Jackin kanssa perässä. Metsä kimaltelee kasteesta, tai siis sulaneesta kuurasta. Ilma on edelleen hieman viileä ja saa minut huolestumaan. Jos tänne tulee talvi, emme saa niin helposti ruokaa. Kisa olisi saatava loppumaan ja pian. Ja sen saisi loppumaan vain yhdellä tavalla.

"Miksi hän oikein lähti?" Kysyn, kun olemme kävelleet muutaman tunnin hiljaisuuden vallitessa.

"En tiedä", Jack vastaa ja vaikuttaa siltä, ettei hän halua keskustella asiasta.

"Anteeksi, mutta minun on pakko pitää tauko", Miki sanoo ja istahtaa polun reunalle. Hän näyttää kalpealta.

"Jack, kanna hänet, minä voin jatkaa jäljitystä", pidemmittä puheitta muutun pantteriksi. Kestää hetken ennen kuin löydän Alician jäljet, vaikka pantterin nenä onkin tarkka. Tuoksu on vain niin hento, että sitä on vaikea löytää aluksi. Mutta sitten kun lopulta huomaan sen, kukkien ja paperin tuoksun, pystyn seuraamaan sitä ilman sen suurempia vaikeuksia.

Milloin Alicia oikein lähti? Hän ei tainnut tulla sairastuvalle ollenkaan, ei nukkunut ollenkaan. Eli hän on voinut lähteä mihin aikaan yöstä tahansa. Mutta ainakin Alicia on tajunnut pysyä polulla. Hän ei ole poikennut siltä kertaakaan, vaikka onkin tainnut epäröidä risteyksissä. Risteyksissä Alicia on kävellyt aina vähän matkaa kumpaankin suuntaan, ennen kuin on tehnyt päätöksensä.

"Ian", Jack sanoo varoittavasti ja nostan katseeni maasta. Otan saman tien muutaman askeleen taaksepäin ja mietin, miten en huomannut peuraa. Eikö minun olisi pitänyt haistaa se kauan ennen kuin melkein kävelin sitä päin?

"Et sitten viitsinyt aiemmin sanoa?" Palaan takaisin heidän luokseen.

"Luulin että huomasit. Se on hei sentään lumivalkoinen peura keskellä vihreää metsää!"

"Se ei haise miltään", puolustelen itseäni. Minkä minä sille voin, että keskityin tuijottamaan maata ja seuraamaan Alician hajujälkeä?

"Ei miltään?" Miki kysyy kiinnostuneena.

"Ei niin yhtään miltään. Vaikka olin vain muutaman askeleen päässä." Ennen kuin ehdin reagoida mitenkään, Miki muuttuu takaisin kissaksi ja hyppää alas Jackin selästä. Kissa kipittää saman tien peuran luokse ja katsoo sitä suoraan silmiin. Katson hämmennyksen vallassa, kuinka peura laskee päätään ja melkein koskettaa Mikiä turvallaan. Kaikki tuntuu jähmettyvän paikoilleen, hetki on pysähtynyt. Lopulta peura nostaa päänsä ylös, kääntyy pois ja loikkii metsään.

"Se ei tosiaan tuoksunut yhtään miltään", Miki istuu kummastuneen näköisenä polulla. "Paitsi ehkä vähän metallilta? Tosin minusta tuntuu, ettei se voinut olla lähtöisin peurasta."

"Jatketaan matkaa", Jack sanoo. "Jotenkin minusta tuntuu, ettei Alicia ole kaukana."

"Kuinka niin?"

"Minusta vain tuntuu siltä! Mennään jo!" Jack äyskähtää ja lähtee kävelemään. Annamme hänen mennä, vaikka hän sotkeekin hajujäljen. Olen melko varma, ettei Alicia ole poikennut polulta. Nostan Mikin reppuselkääni ja lähden hänen peräänsä.

"Se on täällä", Miki sanoo, eikä minun tarvitse kysyä, mitä hän tarkoittaa.

"Niin minä ajattelinkin", Jack sanoo omahyväisesti ja kiristää tahtia, kunnes temppeli tulee näkyviin. Portaat kohoavat suljetulle ovelle, linnut ovat hiljaa ja aurinko heijastuu valkoisesta rakennuksesta.

"Lasken sinut nyt hetkeksi alas", ilmoitan Mikille ja muutun pantteriksi kun hän on saanut maata jalkojensa alle. Kierrän portaita ja saan varmistuksen sille mitä pelkäsin.

"Hän on mennyt sisään vai mitä?" Miki kysyy ja nyökäytän päätäni. Saman tien Jack ryntää ovelle ja kiskoo sitä, mutta se ei aukea. Ei vaikka hän potkii sitä kaikin voimin.

"Miksi se on lukossa?"

"Oven saa auki vain tasatunnein", muistan.

"Eli viimeksi sinulla kävi ihan uskomaton tuuri", Miki sanoo Jackille, mutta se ei taida lohduttaa häntä tällä hetkellä. Se että sisään pääsee vain tasatunnein, tuntuu ihan idioottimaiselta säännöltä, eihän meillä ole kelloja tai mitään muutakaan keinoa sanoa, paljonko kello on. Mikä johtaa siihen, että Jack yrittää avata oven suunnilleen puolen minuutin välein, toivoen, ettei seuraavaan tasatuntiin ole ihan hirveän pitkä aika. Tarkkailen ympäristöä ja huomaan läheisestä puusta sojottavat nuolen.

"Alicia tiesi tuosta ansasta", Miki sanoo seuratessaan katsettani. "Joten miksi hän olisi laukaissut sen?" Mietin ihan samaa ja toivon koko sydämestäni, että joko hän oli unohtanut sen tai osunut ansalankaan vahingossa. Sillä jos Alicia ei ollut tehnyt sitä, silloin rakennuksessa oli joku muukin ja se ei tiennyt hyvää.