How To Find Happiness (finnish)

37. luku

Miki

Pärjääväthän he varmasti? Kaikki on kunnossa, kaikki on kunnossa, kaikki on kunnossa... Toistelen sitä itselleni, kunnes koko lause menettää merkityksensä. Entä jos kaikki ei olekaan kunnossa? Ei ei ei, siihen ansaan minä en lankeaisi. Mutta ne pilvet... ja Jack lähti ihan yksin... Nyt riittää! Kyllä Jack pärjää, Jack pärjäisi kenelle vain.

En kuitenkaan saa ajatuksiltani rauhaa ja muutun kissaksi paetakseni todellisuutta. Kuljen pitkin pölyisiä käytäviä - jotka tosiasiassa ovat vähemmän pölyisiä nyt, kun niillä kävellään jatkuvasti. Olkoonkin, että kävelijöitä on vain neljä. Huomaamattani harhaudun takaisin sairastuvalle ja loikkaan yhdelle sängyistä. Ianin sängylle. Hänen tuoksunsa on tarttunut lakanoihin ja rauhoittaa minut yhtä tehokkaasti kuin kupillinen hyvää teetä.

Painan nenäni hänen tyynylleen. Milloin minusta tuli näin riippuvainen Ianista? Jo lyhyt erossaolo tuntuu jäytävänä tunteena jossain sydämen tienoilla. Käperryn kerälle ja yritän kehräämällä häätää pois nousevan paniikin. Se auttaa. Luin joskus jostain, että kissat saattavat kehrätä jopa synnyttäessään. Se ei siis välttämättä ole merkki siitä, että kissa nauttii, vaan että kissa yrittää rauhoitella itseään. Sama kuin jotkut hyräilevät tai laulavat ollessaan tuskissaan. Keskittyäkseen johonkin muuhun kuin kipuun.

Säpsähdän hereille kuullessani lähestyvät askeleet. Nukahdinko tosiaan? Etsin pakopaikkaa, mutta askelet ovat jo lähellä ja tunnistan ne. Se on Ian! Mutta missä muut ovat? Kuulen vain hänet. Ian astuu huoneeseen avonaisesta ovesta ja maukaisen kuuluvasti. Hän säpsähtää ja hymyilee sitten leveästi.

"Mitä sinä teet minun sängylläni?" Ai niin... harkitsin jo ihmiseksi muuttumista, mutta taidankin pysyä kissana. En halua vastata hänen kysymykseensä, paljastaa, kuinka yksinäiseksi tunsin itseni. Maukaisen uudestaan ja huiskaan häntääni, tuijotan tahallani hänen ohitseen.

"Alicia ja Jack tulevat perästä." Mutta mitä sinä teet täällä? Miksi jätit heidät jälkeen? En kuitenkaan kysy mitään ääneen, en voi. Ian istahtaa sängylle viereeni ja rapsuttaa minua korvan takaa. Voi luoja, se tuntuu hyvältä... Närkästyneenä päästän kurnahduksen ja karkaan kauemmas.

"Olen pahoillani", hän sanoo. Miksi ihmeessä? Katson Iania kummastuneena ja hän kumartuu alemmas, silmämme ovat nyt samalla tasolla. "Minun ei olisi pitänyt jättää sinua tänne yksin. Meidän olisi pitänyt keksiä parempi ratkaisu. Sinä olit varmasti huolissasi ja peloissasi." En liikahdakaan, Ianin hypnoottinen katse on vanginnut minut.

"Ei ole reilua paeta tuolla lailla", Ian kuiskaa ja hämmennyn entisestäni. Minähän olen tässä! En minä mitään pakene! Ja sitten tajuan. Hän tarkoittaa kissan hahmoani. En voi vastata hänelle, eikä hän voi vaatia kissaa vastaamaan. Ian painaa huulensa otsalleni ja nojaa sitten taaksepäin, kun ruumiini muuttuu vasten tahtoaan takaisin ihmiseksi.

"Miksi sinä noin teit?"

"Halusin vain kokeilla sitä", Ian virnistää.

"Idiootti", käännän katseeni, sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Ian vetää minut syliinsä, leveää rintaansa vasten ja rutistaa minua tiukasti.

"Olen pahoillani", hän sanoo taas.

"Älä. Sano. Mitään", painan suukon hänen solisluulleen, jonka paidan löysä kaula-aukko on paljastanut. Ianin sylissä minun tekee vain mieli itkeä kaikki murheeni pois, mutta en halua itkeä taas. Suukko saa Ianin ensin jännittymään ja sitten hyrisemään tyytyväisenä. Hän kumartuu, jotta voisi suudella minua huulille, mutta estän sen. Tänään Ian ei pääsisi tekemään niin kuin halusi, sillä en aikonut muuttua vanukkaaksi hänen sylissään. Jos se minusta oli kiinni, tänään olisi Ianin vuoro sulaa minun kosketuksestani. Idiootti saisi luvan muuttua valtavaksi suklaavanukkaaksi.