”Huomenta kisu”, Jack toivottaa ja rapsuttaa korviani. Maukaisen ja hyppään pois hänen päältään. Venyttelen ja Jack taitaa tehdä samoin, haukotellen samalla ahkerasti. Nuuskin nuotion tuhkaa ja nyrpistän nenääni eilisen kalan raadoille. Jack käärii makuupussinsa kasaan ja pakkaa reppunsa. Miksi minulla ei ole reppua? Ihan epäreilua.
Sotkettuaan nuotionsa jäljet ja heitettyään kalanraadot pusikkoon Jack lähtee pois. Tuijotan hänen peräänsä, mihin hän on menossa? Lähden perään, kun hän on jo lähes kadonnut näkyvistä. Loikin aluskasvillisuuden läpi ja alan sitten tassutella hänen jalanjäljissään. Tultuaan ruohon peittämälle polulle Jack pysähtyy ja törmään hänen jalkoihinsa.
”Ai sinä tulit mukaan?” Jack kysyy ihmeissään. Maukaisen ja pusken hänen jalkojaan. ”Selvä sitten”, hän sanoo ja tuijottaa taas polkua. ”Kumpaan suuntaan mennään?” Alan kävellä oikealle, mutta tulen toisiin ajatuksiin ja lähdenkin vasemmalle. Vaihdan taas suuntaa ja katson Jackia neuvottomana. En oikein pidä kummastakaan polusta.
”Mennään oikealle”, Jack päättää puolestani. Jatkamme matkaa ja Jack pysyy hiljaa. Kuljen välillä hieman kauemmas hänestä ja tutkin metsää polun ympärillä. Löydän pienen puron ja yritän hakea Jackin katsomaan sitä. Ei onnistunut. Juon kuitenkin itse ja sitten tajuan. Häntäni pörhistyy inhosta kun astun puroon ja kastelen tassuni. Läiskäisen Jackia märällä tassullani lahkeeseen ja maukaisen erityisen vaativasti. Nyt hän tajuaa, luojan kiitos.
”Hyvää työtä kissimirri”, Jack virnistää ja upottaa kätensä puroon. Tuhahtaisin, mutta kissat eivät osaa tuhahtaa joten tuhahdan vain sisäisesti ja puhdistan hienostuneesti tassujani. Jack juo hyvän aikaa ja aurinko kurkistaa puiden oksien läpi, muuttaen metsän vihreän ja kullan kirjavaksi. Matka jatkuu, kävelemme kilometrin toisensa jälkeen, eikä meillä tietääkseni ole edes minkäänlaista päämäärää.
”Kuule kissa”, Jack aloittaa yhtäkkiä. ”Hullu juttu, mutta pääsin mukaan kisaan, jossa voittaja saa sen, mitä eniten haluaa”, nyökkään samalla kun kävelen, hän ei taida huomata sitä. ”Mutta en oikein tiedä, miten tämä kisa toimii. Kai tässä pitäisi olla muitakin osallistujia? Eihän yhden kilpailijan kisassa ole mitään järkeä.” Sitä minäkin olin miettinyt. Miksi järjestää kilpailu, jonka sääntöjä kukaan ei tiedä ja jossa on vain kaksi kilpailijaa?
”Joten ajattelin tässä, että ehkä he vasta keräävät kilpailijoita ja siksi sääntöjä ei ole kerrottu. He odottavat, että kaikki ovat paikalla ja aloittavat kisan vasta sitten.” Fiksua. Kas, kun en itse tullut ajatelleeksi sitä.
Leiriydymme taas yöksi. Emme ole syöneet mitään koko päivänä. Tai siis Jack on syönyt polun varrella kasvaneita marjoja, mutta minä en ole syönyt mitään. Onneksi kissat syövät aika vähän, joten nälkäni ei ole vielä sietämätön. Huomenna olisi kuitenkin pakko saada ruokaa, eikä vain minun vaan Jackin myös. Jackin kokoiset ihmiset syövät varmaan lehmän päivässä, ei sen kokoista kroppaa muuten saa liikkeelle.
Seuraavana aamuna, kun Jack on taas pakkaamassa reppuaan, näemme jäniksen. Jack ryntää sen luokse yhtenä vilahduksena, aiheuttaen minulle melkein sydänkohtauksen. Ilmeisesti Jack oli toivonut olevansa yliluonnollisen nopea tai jotakin. Säpsähdän, kun Jack rusauttaa jänikseltä niskat nurin, eläin on suunnilleen samankokoinen kuin minäkin.
”Tänään saamme illallista”, Jack virnistää voitonriemuisesti. En vastaa mitään, olen edelleen hieman järkyttynyt jänön kohtalosta. Jänis roikkuu Jackin olalla, kun hän jatkaa matkaa ja kuljen tarkoituksella kauempana hänestä, metsän puolella. En halua katsoa jänöä, vaikka aionkin syödä sitä illalliseksi.
Kävellessämme metsä muuttuu koko ajan jotenkin tutumman näköiseksi. En tiedä, onko metsissä mitään eroa sillä tavalla, että ne voisi tunnistaa, mutta tämä tuntui kotoisalta. Jopa polunhaara, jonka kohdalle juuri tulimme, näyttää tutulta.
Jack haluaisi jatkaa kulkua alkuperäistä polkua pitkin, mutta uusi polku kiehtoo minua. Lähden kävelemään sitä pitkin ja aion seurata sitä, vaikka Jack ei tulisikaan perässä, pitäköön jänönsä. Kun olen kulkenut parikymmentä metriä, Jack lähtee perääni. Pysähdyn odottamaan häntä ja kipitän sitten tieheni. Polku on ihan samanlainen kuin kotona, näkötornin lähellä. Jopa puut ovat samalla tavalla vääntyneitä.
Oksa rasahtaa yläpuolellamme ja pomppaan ilmaan säikähdyksestä, kun näen valtavan mustan pantterin, joka lekottelee paksulla oksalla. Se tuijottaa meitä vihreillä silmillään ja kallistaa päätään. Jack on jännittynyt, kädet ovat puristuneet nyrkkiin ja jänö on pudonnut maahan. Aikooko hän tosissaan tapella pantterin kanssa?
Valtava kissa loikkaa alas puusta ja tömähtää maahan eteemme. Sen häntä huiskii edes takaisin ja kipitän Jackin taakse piiloon. Toivottavasti pantteri ei syö toisia kissoja, en haluaisi päätyä se ruokalistalle. Jännitys tiivistyy. Jack taitaa odottaa, että pantteri liikkuu ensin, mutta se vain seisoo paikallaan häntä huiskaten. Sitten sen rinnasta kohoaa kehräyksen ja naurahduksen kummallinen välimuoto ja se muuttuu silmiemme edessä mieheksi.
”Hei pikkuveli”, pantteri – ei kun mies – tervehtii. Miehen tukka on yhtä musta kuin pantterin turkki, mutta silmät ovat tummansiniset vihreän sijaan. Pituutta on vaikea arvioida, kun on niin pieni kuin mitä minä olen, mutta kissan silmillä arvioituna hän on suunnilleen samanpituinen kuin Jack.
”Ian?” Jack kysyy hämmästyneenä.
”Minä itse”, Ian virnistää.
”Mitä sinä täällä teet?”
”Entä itse? Ettet vain olisi ottanut osaa johonkin hämärään kisaan? Taas kerran”, Ian pudistaa päätään.
”Taisit itse ottaa osaa ihan samaan kisaan”, Jack pyörittää silmiään.
”En voinut vastustaa kiusausta, palkinto on liian hyvä.”
”Mitä sitten haluat eniten?”
”En kerro”, Ian vastaa, hänen ilmeensä on vakava. ”Enkä aio kysyä sitä sinulta.”
”Ei sitten”, Jack rentoutuu viimein ja poimii jänön maasta. Poloinen oli maannut siinä täysin unohdettuna.
”Riittääkö tuosta kahdelle?” Ian kysyy.
”Kolmelle”, Jack osoittaa minua peukalollaan.
”Kuka hän on?”
”Kissa”, Jack vastaa.
”Mutta mikä hänen nimensä on?” Ian utelee.
”En ole ehtinyt keksiä”, Jack kohauttaa olkiaan – hän tekee sitä usein.
”Mikset vain kysy häneltä? Idiootti.” Ian kyykistyy ja katsoo minua suoraan silmiin. ”Sinä olet ihminen, vai mitä? Mikä sinun nimesi on?”
”Mitä!?” Jack hätkähtää. Tuijotan Ianin silmiin, jotka tuijottavat vakaasti takaisin. Maukaisen ja muutun ihmiseksi.
A/N
Ja mistäköhän Ian tiesi, että Miki on ihminen? Seuraavassa luvussa taas uusia käänteitä ;)
-Micchan-
ŞİMDİ OKUDUĞUN
How To Find Happiness (finnish)
RastgeleKun sinulle tarjotaan elämäsi tilaisuutta, tartutko haasteeseen? Jäätkö kotiin miettimään, mitä menetit? Vai lähdetkö toteuttamaan suurinta toivettasi? Kun Mikille tarjotaan mahdollisuus osallistua kisaan, jossa voittajan hartain toive käy toteen, h...
