How To Find Happiness (finnish)

33. luku

Alicia

"Miksi makaat pianon alla?" Minua ärsyttää, luulin, että Jack lähti jonnekin rikkomaan paikkoja tai jotain. Mutta ei, hän makaa juhlasalissa, minun flyygelini alla ja tuijottaa lattiaa. Minne kaikki hänen rehvakkuutensa on kadonnut?

"Toivoin, että soittaisit jotakin."

"Miksi ihmeessä? Sinähän tulet aina keskeyttämään minut."

"Enkä tule. Häiritsen sinua aina vasta sitten, kun kappale loppuu. Soita nyt jotain, ole kiltti." Ole kiltti, en olisi ikinä uskonut kuulevani niitä sanoja hänen suustaan.

"Mistä nyt tuulee?"

"Ei mistään, sehän se ongelma onkin. Ilma ei liiku."

"En tajua."

"Ei haittaa. Soitatko?"

"Soitan. Etkä sitten häiritse minua", istun penkille. Hyvä, en näe häntä tästä.

"En tietenkään häiritse." Uskon häntä, taitaa olla ensimmäinen kerta. Ehkä se johtuu siitä, ettei hän flirttaile tai esitä mitään. Jotenkin tuntuu hyvältä tietää, että sisältä Jack on yhtä rikki kuin kaikki muutkin. Piano kuiskii minulle, valitsee nuotit puolestani. Yiruman kappale Far Away, koska siellä me olemme juuri nyt. Kaukana kaikesta. Unohdan Jackin, unohdan kaiken, niin minulle käy aina, kun soitan.

Soitan kappaleen toisensa jälkeen. Välillä pidän pienen tauon ja vilkaisen ympärilleni valtavassa, tyhjässä huoneessa. Valo vaihtuu pikkuhiljaa, haalenee. Huone pimenee, kun aurinko alkaa laskea toisella puolella koulua, nämä ikkunat on tarkoitettu aamuauringolle. Lopulta uskallan vilkaista pianon alle, Jack on varmaan nukahtanut, ei hän muuten olisi niin hiljaa.

"Hei", hän sanoo minulle hiljaa ja nostan pääni saman tien, kolautan itseni johonkin. Pahus hän oli hereillä, edelleen vatsallaan ja tuijotti minua. Pahus, pahus, pahus. Hieron päätäni äkäisenä, toivottavasti en saa kuhmua, se tästä vielä puuttuisi.

"Mene pois", sanon, kun hän nousee vihdoin ylös.

"Sattuuko?"

"Ei tietenkään. Mene laittamaan ruokaa tai jotain. Poistu."

"Anna kun katson", hän tulee lähemmäs ja minä peräännyn.

"Ei siinä mitään kuitenkaan näy, eikä sinulla ole lääkärin koulutusta."

"En tarvitse lääkärin koulutusta hoitaakseni pikku kolhuja", hän naurahtaa. Jack on palaamassa ennalleen.

"Enkä minä tarvitse sinua hoitamaan kolhujani, kiitos vain ja näkemiin."

"Hiuksesi ovat kivasti. Laitoitko ne itse?" Kehu tulee ihan puskista ja tunnen selvästi, kuinka puna leviää kasvoilleni. Tämä ei voi olla todellista. Laitoin hiukseni ranskalaiselle letille kahden kappaleen välissä, kun muistin pompulan, jonka löysin henkilökunnan asuntolasta.

"Tietenkin. Ja mene sinä nyt laittamaan ruokaa."

"Aina sinä olet ajamassa minua tieheni", hän sanoo ja painaa kätensä sydämelleen kärsivän näköisenä. Jack on todellakin ennallaan.

"Ja aina sinä olet tuppautumassa seuraani."

"Touché." Jack nostaa kätensä antautumisen merkiksi ja lähtee. Ehkä hän ei sittenkään ollut vielä ihan ennallaan? Kohautan olkiani ja hieron päätäni, kipu alkaa jo helpottaa. Lähden salista ja vaeltelen pitkin käytäviä, otan kiertoreitin sairastuvalle. Huoneen ovella käännyn ympäri ja menenkin toiseen kerrokseen. Kuvaamataidon luokasta löydän tyhjän luonnoslehtiön ja järjettömän määrän erilaisia kyniä. Pelkästään lyijykyniä on varmaan kahtakymmentä eri lajia. Mitä ihmettä oikein valitsen?

Lopulta otan umpimähkää muutaman erilaisen lyijykynän, paketin värikyniä ja muutaman tussin. Laitan kynät muovirasiaan, joka lojuu pöydällä ja lähden takaisin sairastuvalle. Milloin tavaroihin tarttumisesta tuli näin helppoa minulle? Muistan edelleen, millaisen työn ja tuskan takana löytötavaralaatikon kaataminen oli. Olen tainnut todellakin edistyä, pystyn koskemaan esineisiin, mutta silti kulkemaan seinien läpi. Ja minut nähdään, hymyilen itsekseni. Näkymättömyys oli kaikkein pahinta.

Sairastuvalla meinaan taas kääntyä kannoillani, mutta Ian viittoo minua jäämään. Miki nukkuu hänen sylissään peittoon käärittynä. Lasken kantamukseni hiljaa pöydälle ja istahdan tuolille sängyn viereen. En oikein tiedä mitä tehdä, en ole tottunut siihen, että ihmiset ovat niin lähellä toisiaan.

"Toitko nuo Mikille?" Ian nyökkää kohti pöytää ja minä nyökkään hänelle. "Kiitos." Kohautan olkiani ja tuijotan kynsiäni. Ne ovat liian pitkät, tiellä soittaessa. Mutta kummitusten kynnet eivät kasva. Joudun vihdoin olemaan samaa mieltä Jackin kanssa, minä en ole kummitus.

"En ole kummitus", kerron Ianille.

"Et tietenkään", hän sanoo. "Kuka sellaista on väittänyt?"

"Ei kukaan. Minä itse."

"Pöhkö, ei sinusta olisi koskaan voinut tulla kummitusta."

"Miten niin?"

"Koska kummituksia tulee vain idiooteista, jotka luulevat, että heiltä jäi jokin asia kesken tässä elämässä. Fiksut antavat asian olla ja jatkavat eteenpäin, koska kuoleman jälkeen tällä elämällä ei ole enää merkitystä." Tuijotan häntä äimistyneenä. Ian, siis Ian, joka valitti aina siitä, ettei hänellä ollut kahvinkeitintä, ettei Jack käynyt katsomassa häntä, Ian joka ei osannut piirtää edes koiraa. Ian sanoi jotakin syvällistä.

"Avaruusoliot ovat varmasti kaapanneet aivosi", mutisen itsekseni.

"Tuskinpa, olisin kyllä huomannut." Pahus vieköön Ianin ja hänen uskomattoman kuulonsa.

"En tiennyt, että osaat olla syvällinen", yritän paikata huomautustani.

"Minun ammatissani kaikki ovat enemmän tai vähemmän syvällisiä."

"Et ole valmistunut vielä."

"Mutta melkein kuitenkin."

"Melkein ei ole koskaan tarpeeksi."

"Ei, mutta se on lähellä."