How To Find Happiness (finnish)

40. luku

Alicia

"Pahus", sanon itselleni, kun kompastun ansalankaan. Nuoli liitää pääni yli ja nousen ylös housujani pudistellen. Sen siitä saa kun kävelee puoli yötä, pää ei toimi kunnolla ja sitten unohtaa tärkeitä yksityiskohtia. Seison hetken paikallani ja tuijotan valtavaa salia. Hetken - vain hetken - mietin, oliko sittenkään järkevää lähteä. Miki olisi vihainen ja huolissaan, Ian ihan varmasti huolissaan ja Jack... Jack olisi vihainen, niin vihainen ettei sitä uskaltaisi edes ajatella. Tai niin minä ainakin hoin itselleni, vaikka jossain aivojeni perukoilla oli ääni, joka sanoi, että Jack olisi huolesta suunniltaan eikä niinkään vihainen. Vaikka luultavasti hän olisi vihainen sitten myöhemmin.

Jackilla ei kuitenkaan olisi mitään mahdollisuutta olla vihainen jos nyt voittaisin kisan.

Sen ajatuksen voimin lähdin eteenpäin ja kuljin kohti suljettua ovea. Hetkinen, suljettua ovea? Eikö Jack sanonut potkaisseensa sen alas? Pahinta peläten tartun ovenkahvaan ja tosiaan, se on lukossa. Seison hetken neuvottomana paikoillani ja naurahdan sitten ääneen. Eiväthän ovet pidättele minua. Työnnän pääni oven läpi ja nielaisen kun näen pudotuksen. Miksi tällä puolella ei ole tasannetta oven edessä? Etsin hyvää kohtaa hypätä ja huomaan sellaisen vähän matkan päässä, ensimmäinen tukki on melkein kiinni seinässä ja sen jälkeen tukit muodostavat melko helpon polun toiselle puolelle. Minun pitäisi vain kulkea seinän läpi.

Vedän syvään henkeä ja lähetän äänettömän rukouksen, jotta tasapainoni riittäisi tähän tehtävään. Tai että jos putoaisin, niin en kuolisi siihen, koska olen melkein kummitus. Sanon melkein, koska eiköhän se ole jo tullut todistettua, etten minä oikeasti ole kummitus. Lopulta kerään kaiken rohkeuteni ja astun seinän läpi ensimmäiselle tukille. En jää pitkäksi aikaa paikalleni ja etenen niin nopeasti kuin uskallan. Sortuvien tukkien ääni saa niskakarvani nousemaan pystyyn.

Jalat vapisten istahdan tasanteelle ja olen tyytyväinen tukevasta kivestä allani. Jos ensimmäinen koitos on tällainen, en haluaisi edes tietää, mitä oven takana on. Sillä olen melko varma että ansoja ja huoneita on paljon enemmän. Paljon, paljon enemmän. Yksi vaivainen hyppely pohjattoman rotkon yli ei voinut millään riittää, sillä silloin joku olisi jo voittanut kisan.

Nousen ylös ja kokeilen ovea. Se on auki. Miksi ihmeessä tämä ovi ei ole lukossa, vaikka sitä edeltävä on? Ei mitään järkeä. Kohautan olkiani ja astun seuraavaan huoneeseen. Kadun sitä saman tien ja litistyn vasten ovea, jonka tyhmästi suljin perässäni. Huoneen keskellä on jokin. Jokin iso ja karvainen, jolla on isot sarvet. Veren metallinen haju saa kurkkuni kuristumaan ja katselen veritahroja, jotka peittävät lattiaa. Osa on kuivunut ruskeaksi, mutta osa tahroista on tuoreita, vielä punaisia. Huoneen seinustoilla on erilaisia aseita, kirveitä, veitsiä, miekkoja, jousia. Siis lähes kaikkea paitsi nykyaikaisia ampuma-aseita. Tartun epäröiden tikariin ja lähden kiertämään huonetta.

Pidän silmällä huoneen keskellä makaavaa otusta, mutta se ei liiku. Sen toisella puolella lojuu hylättynä kaksiteräinen, valtava kirves, joka näyttää siltä, etten saisi sitä edes hievahtamaan. Lähestyessäni taas uutta ovea, huomaan sen olevan raollaan. Alan tosissani pohtia, kannattaako minun edetä pidemmälle. Sillä jonkun on täytynyt jättää ovi raolleen ja luultavasti sama henkilö - tai vielä pahemmassa tapauksessa; henkilöt - on päihittänyt huoneen keskellä lojuvan otuksen.

Otus liikahtaa ja vinkaisen kauhusta. En aio jäädä sen kanssa kahdestaan, joten juoksen ovelle ja menen seuraavaan huoneeseen. Tällä kertaa uskon että on todellakin järkevämpää laittaa ovi kiinni, en halua ottaa sitä riskiä että otus lähtisi perääni.

Sääli vain että oven mukana huoneesta katoaa viimeinenkin valonsäde ja seison pilkkopimeässä ilman mitään tietoa siitä, mitä muuta huoneessa mahdollisesti on. Puristan tikaria, joka on edelleen kädessäni ja yritän nähdä edes jotain - mitä tahansa. Mitään ei kuitenkaan näy, mistään ei tule valoa. Pimeyden lisäksi huone on äänetön, enkä uskalla rikkoa hiljaisuutta.