Full Moon ✔

chapter 1: new home

Seisoin suu mutrussa, poskeni sisäpintaa purren, San Franciscon vilkkaalla lentokentällä ja tunsin äitini katseen ihollani. Olin viimeiset kaksi tuntia vihoitellut hänelle ja isälleni, joka tulosti lentolippuja automaatista muutaman metrin päässä meistä.

"Natalie..." Äitini aloitti jo turhautuneena, mutta ei keksinyt miten jatkaa lausettaan.

Hyvä, ajattelin. En haluaisi puhua hänelle saati isälleni todennäköisesti enää koskaan. Mikä hiton älynväläys oli muuttaa San Franciscosta Kanadaan?! Ja vieläpä viikon varoitusajalla. En voinut käsittää, miksi isäni halusi yhtäkkiä siirtää italialaisen perheravintolamme Il Lupon, johonkin pieneen tuppukylään, keskelle Albertan osavaltiota ja vaati minuakin muuttamaan. Ei elämäni Kaliforniassa tosin ollut ollut mitään ilosta hyppimistä, mutta olin jo tottunut kuinka ihmiset pitivät minua outona kaikkien ongelmieni tähden. Mutta silti, olin jo 16. Olisin voinut muuttaa omilleni ja jatkaa lukioni ensimmäistä vuotta, joka sekin oli jäänyt täysin kesken. Mutta ei. Minun pitäisi jopa aloittaa muutaman päivän päästä uudessa lukiossa ja siitä tulisi yhtä tuskaa. Cold Lake oli 15 000 ihmisen asuttama syrjäseudun kaupunki enkä uskonut, että siellä liikkuisi edes julkinen liikenne tai mikään muukaan. Että minä vihasin muutoksia! Olin jo 14 vuoden aikana, jotka olimme asuneet Yhdysvalloissa, yrittänyt tottua siihen mitä Luoja oli minulle suonut. Pelkkää alamäkeä. Ja voisin lyödä vaikka vetoa, että alamäkeni oli jatkunut niin pitkään, että olisin pian helvetissä asti.

Tuijottelin mitään näkemättömin silmin ihmismereen ja yritin koota raivosta kiehuvia ajatuksiani. Juuri silloin isäni palasi lentoliput kädessään. Raastoin katseeni irti turvatarkastuspisteestä ja huokaisin suurelkeisesti, kun nykäisin oman lippuni isäni kädestä. Hän katsoi minua moittivaan sävyyn ja pyöräytin silmiäni. Tartuin mustaan matkalaukkuuni ja yritin purkaa kytevää raivoani puristamalla sen kahvaa rystyset valkeina. Kuulin vanhempieni puhuvan keskenään, mutten kuullut sanakaan vaan aloin täysin huomaamattani hypistellä takin taskussani olevaa kuulokesolmua niin kuin yleensä kun minun alkoi olla vaikea keskittyä ja ajatukseni alkoivat harhailla.

"Natalie." Kuulin äitini sanovan yhtäkkiä. Kohotin katseeni maasta, johon se oli jossain vaiheessa eksynyt, ja näin äitini huolestuneen ilmeen, joka sai minut entistä ärsyyntyneemmäksi. Huokaisin uudestaan. "Sinun pitää rauhoittua."

"Lopeta, äiti." Tiuskaisin hänelle. Minua raivostutti aina, kun hän alkoi hermostumaan keskittymishäiriöni oireista. Se oli rasittavaa, ihan kuin olisin joku 6 -vuotias, joka ei ymmärrä itsestään mitään.

Isäni oli jo lähtenyt lähtöselvitystä kohti ja ennen kuin hänkin kääntyisi ja tulisi paapomaan minua, lähdin äitini ohitse hänen luokseen. Isäni katsoi minua tummat kulmansa kurtussa. En sanonut mitään vaan kiinnitin tarranauhan laukkuuni ja nostin sen hihnalle suutuspäissäni vähän liian rajusti ja kolistelin sitä päin liukuhihnan laitoja. Tunsin isäni käden olkapäälleni, turhan rauhoittelevana ja nykäisin itseni irti. Astuin kauemmas ja ristin käsivarteni rinnalleni enkä sanonut mitään. Minua vain raivostutti. Ihan kaikki. Enkä alkaisi purkamaan sitä vanhempiini, varsinkaan keskellä ihmisten valloittamaa kansainvälistä lentokenttää.

Olimme riidelleet viimeisen viikon jo niin rajusti, että minulla ei ollut mitään mielenkiintoa aloittaa enää yhtään uutta sanasotaa. Yritin nytkin vain hokea itselleni jossain mieleni perukoilla, että ehkei kylä ollutkaan niin paha. Kaikki olisivat varmasti aivan yhtä outoja kuin minä, jotain kylähulluja, enkä erottuisi massasta.

Kun olimme saaneet matkalaukkumme kulkemaan turvallisesti kohti koneen ruumaa, lähdimme turvatarkastukseen. Jono tuntui olevan kilometrin pituinen ja aloin jo uumoilla etten kestäisi jonossa aloillani, hiton ADHD-oireet. Vanhempani olivat ilmeisesti tajunneet ajatuksieni kulun, koska he alkoivat silmäillä minua huolestuneina, kun astuimme jono jatkoksi. Käänsin katseeni heistä pois ja vilkaisin muovista läpyskää, joka oli tökätty yksijalkaisen telineen päähän. Se ilmoitti, että jono olisi tästä kohdin noin 20 minuuttia. Pidätin huokaukseni ja kaivoin kuulokkeet taskustani. Aloin selvittää solmua, jonka ne aina saivat aikaan takin taskussani. Tökkäsin kuulokkeet iPhoneeni ja laitoin Little Mixin soittolistan kantautumaan korviini.