Full Moon ✔

chapter 37: lust

Olin täysin järkyttynyt ja pelosta jähmettynyt mustan auton takapenkillä tasan kolmekymmentä sekuntia. Ja sen aikana olin lähinnä miettinyt Coreya ja hänen turhautunutta ja kauhistunutta katsettaan, kun hän oli juossut ovista ulos ja nähnyt minut. Kolmenkymmenen sekunnin jälkeen, sisälläni kuitenkin syöksähti viha ja turhautuneisuus. En edes tajunnut kuinka tärisin pelosta, ja kuinka auto ajoi kovaa vauhtia kauemmas kaupungista pohjoiseen, vaan käännyin kämmenet nyrkkiin puristettuina takapenkillä vieressäni istuvaan Ashtoniin päin, joka hätkähti katsettani.

"Mitä hittoa?" Ärähdin ja näin sivusilmäyksellä Devonin vilkaisevan meitä taustapeilistä ratin takaa. "Mitä hittoa?!"

"Natalie, kuule-"

"Ashton, mä vihaan sua." Keskeytin pojan raivoissani. Kuulin matalan naurahduksen etupenkiltä ja käänsin katseeni kohti Devonia. Hän hymyili itsekseen ja naputti rattia käännyttyään metsätielle, jolle asfaltti loppui. Ja silloin tajusin tilanteen paremmin.

Valahdin lakanan valkoiseksi ja jähmetyin paikoilleni. Minut oli juuri hitto vieköön kidnapattu. Koulun pihalla. Alfa oli saanut minut kiinni. Se oli vihdoin ja viimein tapahtunut. Se jota oli pelännyt siitä asti kun Devon oli ensimmäistä kertaa puhunut minulle. Ja nyt tiesin, ettei Coreykaan olisi täällä. Hän oli koulussa. Huomasin silti kaipaavani häntä yhtäkkiä enemmän kuin mitään muuta, vaikka emme puhuneet toisille lainkaan. Silti minua pelotti ja halusin, että hän olisi täällä. Ashton ei auttanut yhtään. Minua pelotti olla Devonin kanssa missään tekemisissä.

Silloin tajusin, etten saanut kunnolla henkeä. Vapisin kauttaaltani ja hengitin kiivaasti, mutta en silti pystynyt hengittämään kunnolla. Silmissäni alkoi hämärtyä ja äänet alkoivat vaimentua.
Kuulin etäisesti Ashtonin kysyvän, mikä minulla oli ja hyvin etäisesti tunsin käden olkapäälläni, jonka perään Devonin etäinen ääni käski päästää irti.

En kuullut mitään, en pystynyt hengittämään.

Auto pysähtyi.

Hapuilin sekavana oven kahvaa.

Tiesin missä tässä oli kyse.

Paniikkikohtaus.

Sain tällaisen viimeksi yläasteella ja kokemus oli mitä hirvein. Muistot vyöryivät ajatuksiini eivätkä auttaneet minua yhtään. Minusta tuntui, että maailma pimeni koko ajan silmieni edessä. Minua ahdistettiin pieneen tilaan. Minua pelotti.

Sitten ovi vedettiin auki ja vahvat käsivarret vetivät minut kevyesti ulos.

Kun tuo joku oli koskenut minua, tunsin ihollani kylmiä väreitä. Ärhäköitä kylmiä väreitä, mutta ne eivät olleet inhottavia. Päin vastoin.

Tunsin jalkojeni kohoavan maasta ja minun veltoksi valahtanut kehoni vedettiin sen jonkun syliin, joka piti minua tiukasti itseään vasten.

Ja silloin silmissäni pimeni kokonaan.

-

Avasin silmiäni hitaasti ja minulla kesti hetken tajuta mitä oli tapahtunut. Sitten muistin kuinka olin pyörtynyt paniikkikohtaukseni seurauksena.
Seuraavaksi tiedostin makaavani sängyllä. Tunsin jonkun silittävän kämmenselkääni ja sen jonkun sormien kosketus sai melkein koko käsivarteni ihokarvat pystyyn.
Kun olin saanut silmäni lopulta auki, hyvin kirkkaassa huoneessa, käänsin salamana katseeni siihen johon kuhun, joka silitti kättäni ja katseeni kohtasi Devonin punaiset silmät.

Hätkähdin istumaan ja tunsin silmissäni kieppuvan.

"Rauhoitu." Matala ääni pyysi ja sanat muistuttivat minua oitis jostain syystä Coreysta ja vedin käteni irti hänen otteestaan. Vilkuilin nopeasti ympärilleni. Olin avarassa valkoisessa makuuhuoneessa. Huoneessa ei ollut muuta kuin vaatekaappi ja se sänky, jolla makasin. Yksi seinä oli kuitenkin kokonaan lasia ja näin metsää silmän kantamattomiin.