Full Moon ✔

chapter 11: nightmares

Kun seuraavana aamuna raahustin koulun ovista sisään, näytin siltä miltä minusta tuntui, kuoleman väsyneeltä. Tällä kertaa syy ei ollut ollut susien, aloin jo tottua niiden vaikerrukseen. Eikä syy ollut myöskään se, että olisin koko yön miettinyt Coreya. Ei, tällä kertaa olin nähnyt painajaista.

Olin ollut väsynyt Il Lupon yllättävän kiireelliseksi muodostuneen illan jälkeen ja kun olin viime iltana rojahtanut sänkyyni, olin nukahtanut miltei samoin tein. Mutta silloin painajaiseni iski.
Se ei ollut ollut pelottava, vaan sitäkin ahdistavampi. Olin seisonut koulun käytävällä, ketään ei näkynyt missään, vaikka valoa oli tulvinut joka puolelta ja oletin, että oli ollut keskipäivä. Olin kuitenkin alkanut kuulla ääniä pääni sisällä. Ne olivat alkaneet ahdistaa minua nurkkaan ja silloin tajusin seinien oikeasti lähestyvän minua. Ahtaanpaikankammon omaavana ihmisenä, uni oli ollut kauhea, eikä edes loppunut siihen. Juuri kun seinät alkoivat puristaa minua joka puolelta ja minusta tuntui etten ollut saanut henkeä, painajainen oli vaihtanut paikkaa. Seisoin tällä kertaa metsässä. Mieleeni oli heti juolahtanut takapihamme metsä, mutta tiheään kasvavat puut ympäröivät minua joka puolelta silmän kantamattomiin, etten voinut olla varma. Metsässä äänet olivat kuitenkin alkaneet uudestaan. Koulussa en ollut saanut niistä selvää. Mutta metsässä aloin erottaa sanoja sieltä täältä, kuin aavemainen kuoro olisi mumissut jossain taustalla. Äänet lauloivat. Erotin vain sana kuu enkä ollut siitäkään varma. Silloin olin pistänyt painajaisessani juoksuksi. Mutta sen tehtyäni, äänten kuoro alkoi laulaa lujempaa. Äänet täyttivät pääni ja tajusin huutavani unessani kunnes minulta ei lähtenyt enää ääntä. Minua pelotti.

Tässä vaiheessa olin säpsähtänyt hereille. Yleensä jos sitä huutaa unissaan, yleensä huutaa myös ääneen, mutta minä en ollut huutanut kuin unessani, onneksi. Vanhempani olisivat saaneet varmasti viimeisen todisteensa, että heidän tyttärensä olisi virallisesti seonnut. Olin kuitenkin herännyt mitä eriskummallisimmasta asennosta. Oikea käteni puristi vasemman käteni rannetta ja tunsin kylmän hien valuvan otsallani.

Ja en sitten ollut pystynyt nukkua sitä kahta tuntia kauempaa sinä yönä, koska pelkäsin, että jos sulkisin silmäni uudestaan, näkisi uutta painajaista. Niinpä olin pysytellyt hereillä ja nojannut ikkunaani yrittäen ajatella mukavia asioita ja saada painajaista pois mielestäni.

Olin totta kai ennen nähnyt oudompiakin ja ahdistavampiakin painajaisia, mutta tällä kertaa kaiken Coreyn aiheuttamien juttujen jälkeen, uni oli jostain syystä ollut liikaa...

"Vau, sä näytät... väsyneeltä." Kuului Chazin ääni vierestäni kun olin paukauttanut kaappini hyvin hitaasti ja zombimaisesti kiinni.

"Kiva." Mutisin ja yritin pidätellä suurta haukotusta, mutten pystynyt loppujen lopuksi estellä sitä.

"Moi!" Kuului Nadeten ääni juuri silloin vierestämme. "Nat, oletko sä kunnossa?"

Pyöräytin silmiäni, mutta vilkaisin Nadetteen surkea hymy huulillani.

"Joo, väsyttää vain." Vakuuttelin ja lähdimme kohti ensimmäistä tuntia.

Kun yläkerrassa tapasimme Lorin ja Brandenin, Chaz näytti päättäneen, että hänellä oli asiaa ja kun tajusin mistä hän aikoisi puhua, minun teki mieli tukkia hänen suunsa.

"Hei, tyypit," Hän aloitti ja käännyimme kaikki katsomaan häntä, minä hiukan utuisesti. "Perjantain bileet alkaa kymmeneltä, kai te olette kaikki tulossa?"

"Totta kai!" Nadette hihkaisi ja vilkuili hymyillen muihin.

"Kymmeneltä?" Lori kummasteli kädet ristittynä rinnalleen. "Aika myöhään siihen nähden kuinka kauan aiotte juoda."

"Joo..." Chaz mutisi nolona. "Mutta mun vanhempien lento lähtee vasta puolen yön aikaan, joten kämppä ei ole tyhjä sitä ennen."

"Mä en pääse." Töksäytin ja vedin liukuvaa laukkua paremmin olalleni. Mutta syyni ei ollut totta. En vain halunnut tulla, saatika juoda, ehei.