Full Moon ✔

chapter 25: moon

Pyyhin kosteat käteni mustaan esiliinaan ja vilkaisin kelloa huultani purren. Okei, minua hermostutti ja tiesin, että se oikein paistoi minusta. Olin mennyt lupaamaan Coreylle, että me voitaisiin jutella meillä. Siis minun kotona. Siis joo kyllä, meillä.

En tiennyt yhtään oltiinko me tavallaan sovittu sitä vai ei, mutta tottahan sekin oli, että vanhempani olisivat myöhään töissä, Stacy ei ollut päässyt tulemaan iltavuoroon, mutta silti. Ajatus Coreysta, ihmissudesta, huoneeni seinien sisäpuolella oli jotenkin karmivaa. Ja puhumattakaan siitä kuinka paljon minua nykyään hermostutti Coreyn läheisyydessä.

"Voit lähteä jo kotiin." Äitini ääni säpäsäytti minut tukalista ajatuksistani. Vilkaisin häneen. Hän seisoi edessäni kädet ristittynä rinnalleen. "Olet taas ihan hermona."

Huokaisin, ehkä liiankin theatraalisesti ja pyöräytin silmiäni. Lähdin kuitenkin oitis riisumaan essuani, koska mitä nopeammin menisin ravintolan edustalle varmistamaan, josko Corey olisikin jättänyt tulematta, sen parempi. Ainakin mielenrauhani kannalta. Vetäisin takin päälleni jo matkalla ovelle samalla tunnustellen taskujani, että siellä olisi kännykkä ja avaimet. Huikkasin nopeat heipat ja astuin ravintolan takapihalle. Matkalla julkisivua kohti huomasin nostavani pimennetyn kännykän ruudun naamani eteen ja vilkuilevan säikähtänyttä kuvajaistani ja epämääräisen sotkuista nutturaani päälaellani. Saisi luvan kelvata.

Astuin jalkakäytävälle ja vilkuillessani ympärilleni, ehdin jo hetken ajan luulla, ettei Corey olisi tullutkaan. Mutta silloin huomasin muutaman metrin päässä jonkun, joka kyykki maassa, lähellä ravintolamme toista kulma kivetystä, vastakkaista, jonka takaa minä olin tullut.

Ja silloin tajusin, että se oli Corey. Minun kesti hetki tajuta, mitä hän teki. Pienoinen paniikki oli ehtinyt jo nostaa sykkeeni korkeuksiin, kunnes näin miksi Corey oli kyykyssä maanrajassa.

Siellä oli kissa. Pieni, valkoinen kissa. Näin kuinka Coreyn kasvoilla oli huomaamaton hymy, kun poika rapsutti kissaa korvan takaa. En tiedä miksi, mutta tilanne oli jotenkin todella hellyyttävä, ottaen huomioon, että kisun silittelijä oli itse susi. Huomasin hymyn kohonneen omille kasvoillenikin ja astelin hiljaa pojan luokse. Hän ei tainnut aluksi tajuta, että olin siinä joten jäin katsomaan hetkeksi sitä suloista hetkeä ja sitä ihanaa hymyä joka oli Coreyn kasvoilla.

Hei, hetkinen ihanaa-

Mutta juuri silloin kissa maukaisi vihaisesti ja näin kuinka se raapaisi kiivastuneena Coreyn kättä. Kuulin hänen naurahtavan. Kissa luikki tiehensä pensaikkoon ja juuri silloin Corey kohotti katseensa minuun. Hän ei hätkähtänyt, niin kuin minä olisin varmasti tuossa tilanteessa tehnyt, mutta ei selvästi ollut tajunnut, että seisoin siinä. Hänen hymynsä hyytyi, kuin hän olisi yrittänyt peitellä sitä samalla kun hän nousi ylös.

"Kissat ei vissiin tykkää susta?" Kysyin naurahtaen Coreyn yritykselle peittää hymyään. Sen sanottuani, hänen kasvoilleen kohosi ehkä jopa sarkastinen hymy.

"Eipä se ole mikään ihme. Mutta eivätpä ne taida tykätä sustakaan, tuo taisi olla se sama joka säikäytti susta silloin sielun pihalle." Corey tokaisi härnäävään sävyyn ja silloin minulle muistui mieleen kuinka valkoinen kissa oli kaatanut roskiksia pitkin poikin ja totta, melkein säikäyttänyt minulta sielun taivaan tuuliin. Tunsin punehtuvani noloudesta ja tuhahdin.

Sitä seurasi kiusallinen hiljaisuus, koska lankesimme tuijottamaan toisiamme. Mutta minä hätkähdin siitä ensin ja sanoin hätäisesti mitään ajattelematta:

"Niin, joo... jos sä haluat jutella niin ala tulla." Käännyin ympäri ja lähdin kävelemään kohti bussipysäkkiä. Kuulin askeleet perässäni jota ennen oli kuulunut naurahdus, kunnes tajusin, että olin juuri äsken pyytänyt epäsuorasti Coreya oikeasti minun kotiini. Voi ei.