Full Moon ✔

chapter 35: lantern festival

Ystävieni muistinpyyhkiminen ei ollut mukava kokemus. Minusta oli tuntunut ihan hirveältä katsella heidän lasittuneita katseitaan, kun he jähmettyivät paikoilleen Davidin unhoituttaessaan heidän muistojaan. Kun poika oli laskenut kämmenen alas, hän ei ollut jäänyt ihmettelemään, vaan päästi kädestäni irti ja lähti hiljaisuuden vallitessa kohti ulko-ovea. Minä en kuitenkaan halunnut. Minusta tämä kaikki tuntui niin väärältä, että vähin mitä voisin tehdä olisi edes olla paikalla, kun ystäväni heräisivät hetken kestävästä transsistaan. Katselin heitä surkeana, olohuoneen ovenpieleen nojaillen ja mielessäni käväisi eräs, kenties hullu, ajatus.

Juuri silloin näin Lorin liikahtavan. Pian muutkin alkoivat näyttää elonmerkkejä hänen perässään. Nadette käänsi katseensa minuun ja painoi käden suulleen henkäisten järkyttyneenä ja hetken ajan menin paniikkiin, ettei muisti ollutkaan pyyhkiytynyt.

"Mitä hittoa sulle on käynyt?" Nadette kysyi ja nousi ylös sohvalta. Vilkaisin alas paitaani ja tajusin sen olevan yhä yltäpäältä Coreyn kuivuneessa veressä. No niin, hienoa.

"Ahaa," Naurahdin hermostuneena. "Mulla tuli nenästä verta."

Se oli ehkä tyhmin valhe siihen väliin. Ei kenenkään nenästä vuotanut näin paljoa verta. Kaikki neljä katsoivat minua hetken aikaa päästä varpaisiin, kunnes ilmeisesti jotenkin sisäistivät näyn ja minut.

"Tuota, mulla olisi teille asiaa." Aloitin nopsasti ja vedin syvään henkeä. Tuntui omituiselta, että nelikko ei ihmetellyt miksi olin siellä, tai milloin olin tullut. He vain katselivat minua odottavaisina.

"Mä ja Corey ollaan..." Yritin aloittaa, mutta oikeita sanoja eikä rohkeutta tuntunut löytyvän.

"Yhdessä?" Chaz yhtäkkiä tokaisi hiljaisuuteen.

"Häh?" Kolme muuta sanoivat melkein kuorossa ja katsoivat Chazia uskomatta kuulemaansa. Huokaisin syvään. Olin ajatellut sanovani kavereita. Corey varmasti antaisi minun kuulla kunniani mutten voinut enää pitää tätä ystäviltäni salassa, jos halusin olla koulussa edes vähä vapaammin.

"No siis joo tavallaan kai-" Aloitin nolona.

"Mitä?!" Nadette älähti. Ja katsoi yhtäkkiä Chaziin. "Mistä sä tiesit?"

"En mä tiennyt, mä vaan arvasin ihan vitsillä." Chaz puolusteli kämmenet ilmassa ja kääntyi sitten vuorostaan minuun. "Mutta oikeasti?!"

"No, joo, mutta mä sanon tämän siksi, että mä en jaksa piilotella sitä teiltä enää." Tokaisin totuuden mukaisesti ystävilleni.

"Missä välissä te-?" Nadette aloitti, mutta minua nolotti jo tarpeeksi paljon ja halusin äkkiä pois.

"Ette sitten kerro ympäri kyliä, okei?" Sanoin ja vilkuilin kysyvänä nelikkoon.

"Joo, tottakai, mutta-"

"Okei, hyvä." Sen sanottuani käännyin ympäri ja lähdin ovelle.

"Hei, Nat, odota-" Kuulin Nadeten huutavan perääni juuri kun avasin ulko-oven.

"Nähdään huomenna koulussa." Huikkasin vielä ennen kuin suljin oven perässäni. Huokaisin keväiseen ilmaan. Silloin tajusin, että joku seisoi vieressäni. Käänsin katseeni äkisti oikealle puolelleni, juuri, kun kangas peitti näkökenttäni.

"Vaihda tuo paita." Kuului Davidin ääni, kun nykäisin hänen hupparinsa naamaltani, johon hän oli sen heittänyt. Mutta kun olin taas saanut näkökenttäni selkeämmäksi, näin blondin pojan selän katoavan jo pitkällä katua vasemmalle. Vilkaisin käsissäni olevaan mustaan huppariin ja vedin sen pääni yli ylleni hymähtäen itsekseni. Astelin pian Nadeten pihasta pois ja lähdin kävelemään kohti kotia ja toivoinetteivät vanhempani ihmetelleet paitaani, joka ei ollut minun.