Full Moon ✔

chapter 20: alpha, beta, omega

Laskin likaisen rätin kädestäni tiskialtaaseen ja yritin olla huokaisematta ääneen. Minua hermostutti. Corey oli sanonut, että tulisi keskustelemaan kanssani uudestaan töideni jälkeen, joista hän oli jotenkin maagisesti perillä, enkä tiennyt oliko hän oikeasti tulossa vai ei. Olimme ehtineet juuri ja juuri viimeiselle tunnille, eikä se ollut tietenkään yhtään epäilyttävää, että me astuttiin luokkaan viimeisinä ja minäpä vielä hengästyneenä kuin mikä. Olin nimittäin juossut, kun olin tajunnut, että kellon ääni oli tarkoittanut tunnin alkua. Mutta ilmeisesti kukaan muu ei pannut asiaa merkille, minä olin vain vainoharhainen. Mutta en ollut kuitenkaan saanut tilaisuutta puhua pojalle tuntien jälkeen, joten en tosiaankaan ollut varma oliko hän tulossa.

Kuulin keittiön takana olevan ulko-oven käyvän ja vilkaisin uuteen työntekijäämme Stacyyn, joka laski tyhjä biojäteastian lattialle. Hän oli ihan mukava, 27- vuotias nainen, lyhyillä vaaleilla hiuksillaan. Hänellä oli ilmeisesti tarjoilija taustaa ja oli sattunut juuri jäämään työttömäksi pari kuukautta sitten ja kahden pienen lapsen yksinhuoltaja äitinä, hän oli tullut meille töihin ilomielin. Nyt äitini pääsi keittiön puolelle useammin.

"Hei kuule, Natalie." Stacy huikkasi huoneen toiselta puolelta ja siisti mustaa esiliinaansa. Olin juuri napannut puhtaan lasin tiskistä ja alkanut täyttää sitä vedellä. Hymähdin ilmoittaakseni kuuntelevani.

"Tunnetko sä tuota poikaa, joka seisoskelee tuolla ulkona?"

Tunsin sydämeni äkkiä alkavan lyödä hiukan tiheämmin kuin normaalisti. Katsoin Stacyyn silmät suurina, lievästi järkyttyneenä, ja tajusin, että vesi tuli jo lasin reunojen ylitse. Kirosin hiljaa sammutin hanan. Eihän se voinut olla välttämättä Corey?

"En...?" Mutisin ja yskäisin yrittäen näyttää rennolta. Vein lasin huulilleni ja join samalla kun katsoin Stacyyn, joka hymyili inhottavan tietäväisesti.

"Oletko sä menossa treffeille?"

Olin tukehtua veteeni.

"Vai, onko hän jo kenties poikaystäväsi?" Stacy jatkoi hymyillen kiusoittelevasti samalla kun minä yritin yskiä vettä pois henkitorvestani.

"Poikaystävä?" Kuului isäni korotettu ääni uunin luota. Tunsin naamani punehtuvan. Hienoa, kiitos Stacy.

"Ei ole." Vastasin äkkiä kovalla äänellä, jotta isänkin kuuli, mutta silloin huomasin hänen tulevan meidän luoksemme paistinlasta kädessään. "En mä ole kiinnostunut kenestäkään." Vielä lisäsin ja katsoin Stacyyn murhaavasti. Hän nauroi.

"Ettei vain olisi niin, että hän on kiinnostunut sinusta?" Hän tuumasi ja minun teki mieli heittää vedet hänen naamalleen. Tunsin isäni tuijotuksen ihollani. Minun oli pakko keksiä joku selitys tälle. Enhän minä voinut sanoa, että joo, ollaan menossa juttelemaan ihmissusista joita tässä kaupungissa ilmeisesti vilisee paljonkin, kuinka niin?

Ja ilman kummempia ajattelematta, suustani purkautui ensimmäiseksi keskitty valhe:

"Ei voi olla mahdollista. Hän tykkää jätkistä."

Isä kohotti kulmiaan, samoin Stacy.

"Me ollaan kemiantunnilla pari. Pitää jutella koulujuttuja." Mutisin vielä ja aloin riisua esiliinaani. En kestänyt tätä ilmapiiriä ja vuoroni oli jo muutenkin onneksi loppumassa. Lähdin ovesta pieneen toimistohuoneeseen joka toimi meidän pukukoppina, vaihtamaan ylleni mustat, polvista rikki olevat farkut ja valkoisen neuleen. Mukaani otin vielä mustan takkini. Samalla tulin ajatelleekseni, että toisaalta, entä jos Corey tykkäsikin pojista? Mistä minä voisin tietää...

Tunsin poskieni jostain käsittämättömästä syystä, punehtuvan. Lähdin takaovesta, sanomatta heippoja kellekään, kohti ravintolan julkisivua. Vedin takkia samalla ylleni ja ennen kuin tajusin, seisoin äkisti kenenkä muunkaan kuin Coreyn vieressä. Hän siis oli oikeasti tullut. Ja vieläpä ajoissa. En ymmärtänyt.