Full Moon ✔

chapter 3: corey and chemistry

Lähdin kohti luokkaa 230 ja olin yhä niin raivoissani, että törmäsin matkalla vahingossa muutamaan viattomaan ohikulkijaan. Tunsin oloni erittäin ahdistuneeksi. Ensi kerran, joku oli oikeasti yrittänyt tutustua minuun väkisin vaikka käyttäydyin kuin mikäkin ääliö. Se sai oloni vainoharhaiseksi. Ensimmäinen koulupäivä ja olin jo stressin partaalla. Luulin, että olisin saanut hoidettua homman tätä paremmin. Olihan tämä ensi kerta kun vaihdoin koulua niin, että tavoitteeni oli olla rauhassa, mutta silti. Olin ollut varautunut, mutta silti kaikki tuntui menevän päin seiniä.

Minulla ei ollut mitään hajuakaan, mikä luokka oli 230, koska niitä pahuksen numeroita ei lukenut missään. Ainoa asia jonka minunkin hitaat aivoni käsittivät oli se, että luokka olisi toisessa kerroksessa, koska se alkoi numerolla 2. Vau, edistystä. Niinpä minä harhailin pitkin järkyttävän kokoista yläkertaa siinä toivossa, että joku huutaisi käytävällä, että täällä se kemian luokka on! Eli toisin sanoen yritin vain pysyä liikkeessä ja olla panikoimatta. Kuulin kellon soivan uudemman kerran, ja tiesin, että se merkitsi tunnin alkua ja vielä minä vain etsin oikeaa luokkaa. Ovia alkoi avautua ja oppilaita alkoi valua luokkiin sisään. Pian käytävillä alkoi olla jo autiota ja minä päätin, että minun oli pakko kysyä joltakin apua.
Näin yhden luokan edessä kokonaisen luokallisen oppilaita, odottamassa oven avautumista. En vilkaissut joukkoa sen tarkemmin, vaan marssin lähimmän tytön luokse, joka seisoi yksinään, seinään nojaillen ja tökki vähän väliä silmälasejaan paremmin nenälleen, naama kiinni kirjassa. Hän näytti vaarattomalta.

"Anteeksi." Aloitin hiljaa, koska en halunnut koko 15 hengen kääntyvän katsomaan minua. Tyttö kohotti katseensa kirjasta. "Tiedätkö sä missä on luokka 230?"

"Se on tämä luokka." Tyttö sanoi ja nosti juuri silloin kirjaansa hieman ja näin sen kannessa lukevan kemia. Kuulin huokaisevani ja käännyin nojaamaan seinään tytön vieressä, kun tämä jatkoi lukemistaan. Kerrankin minulla kävi tuuri! Minusta alkoi jo tuntua, että kemia olisi ihan siedettävää, koska kun katselin ympärilleni, näin kaikkien olevan sen näköisiä, että olisivat ihan ok. Mutta olisivat varmasti hirveän fiksuja ja se sai minut nopeasti tuntemaan itseni aika tyhmäksi. En ollut mikään hyvä kemiassa, koska kuten sanottua, minun oli ollut pakko valita se. Mutta silti, kaikki näyttivät siltä, että eivät kiinnittäisi minuun paljoakaan huomiota ellen vastaisi tunnilla täysin väärän johonkin yksinkertaiseen kysymykseen.

Juuri silloin luokan ovi avautui ja valkoiseen laboratoriotakkiin pukeutunut kolmekymppinen mies viittoi luokkaa tulemaan sisälle. Hän jäi pitämään ovea auki joten käytin tilanteen hyväkseni ja hoidin ongelma-paperini pois alta ja sain opettajalta myöntävän vastauksen. Astuin luokkaan ja kuulin miehen sulkevan oven perässäni. Luokka oli isoin tähän mennessä. Se oli pituudeltaan ainakin 15 metriä. Kaikki pöydät olivat kahden hengen työpöytiä.

Tosi kiva, ajattelin. Joutuisin työskennellä parin kanssa. Mutta toisaalta, luokka näytti siltä, että kuka tahansa olisi parini se olisi ihan ok. Josta päästiin siihen ongelmaan, että kaikilla näytti olevan jo pari.
Luokan perällä oli vain yksi työpöytä, täysin tyhjänä. Lähdin astelemaan sinne samalla kun kuulin opettajan selittävän ohimennen, että olin uusi oppilas tai jotain sinne päin. Minulla kävi jo toisen kerran tuuri. Nämä innokkaat opiskelijat halusivat eturiviin ja sain siis täysin omakseni takarivin, ihanaa.

Heitin laukkuni käytävän puoleiselle tuolille ja kävin istumaan ikkunan viereen. Tunnelma luokassa oli rauhallinen, ja siksi jätin kuulokkeet taskuuni. En tarvitsisi niitä. Juuri kun olin alkanut vasta keskittymään mitä opettaja puhui tämän päivän suolapitoisuus kokeesta, ovelta kuului koputus. Tai no, pikemminkin jyskytys ovea vasten, kuin tulija olisi halunnut saada oven irti saranoistaan. Koko luokka, minä mukaan lukien, käänsi katseensa ovelle ja kuulin opettajan, joka oli esittäytynyt professori Walkeriksi, sanovan: