Full Moon ✔

chapter 23: devon

Kun kävelin Nadeten ja Lorin kanssa kohti koulun futiskentän katsomoa, huomasin, että ihmisiä oli paikalla paljon enemmän kuin viimeksi. En tiennyt miten se oli mahdollista, koska minusta tuntui, että näin pienessä peräkylässä ei voinut olla näin paljon jalkapallosta kiinnostuneita ihmisiä. Mutta eipä siinä mitään, en oikein osannut juuri nyt kunnolla keskittyä mihinkään. Sillä minua huoletti ja hermostutti äärimmäisen paljon Coreyn eiliset sanat:

"Älä tule sinne yksin."

Ja vaikkei Corey ollut sitä suoraan sanonutkaan, tiesin, että hän vihjasi Alfaan. Miksi muuten hän olisi edes eilen jäänyt jälkeen auttamaan minua? Totta kai heti kun sanoin, että Alfa oli ollut luokassa, hän oli taas vaivaantunut. Pelkästään sen ajattelu sai poskeni inhottavasti helottamaan. Miksi hän oli muka niin huolestunut minusta...?

Istuuduimme vapaalle paikalle ja tilanne ajautui taas siihen, että tytöt alkoivat keskustella, minun sivuuttaessa sen kokonaan etsiessäni katseellani Coreya alhaalta joukkueen seasta. En tiedä miksi minulle tuli jotenkin turvallinen olo kun näin pojan kentällä venyttelemässä Nickin ja jonkun toisen pojan kanssa. Huokaisin hiljaa.

"Hei, älä viitsi Natalie! Kyllä me näytetään niille!" Nadette sanoi yhtäkkiä ja tökkäsi minua kylkeen. Hätkähdin ajatuksistani ja katsoin häneen. En ollut perillä yhtään mistä puhuttiin.

"Häh?" Pukahdin hölmönä ja Nadettea nauratti.

"Niin, että vaikka vastassa on ennakkosuosikki, ei se tarkoita, että toivo olisi menetetty." Lori selvensi minulle Nadeten toiselta puolelta.

"Aa, aivan, joo totta." Yritin pelastaa itseäni ja hymyilin tuskaisan kiusaantuneesti. Onneksi he eivät näyttäneet tajuavan, että olin täysin omissa maailmoissani, vaan jatkoivat keskustelua jota yritin nyt kuunnella puolella korvalla, samalla kun keskitin katseeni alas kentälle ja juuri starttaavaan peliin.

En edes jaksanut soimata aivojani siitä, että kiertelemättä, seurasin tasan yhtä ja ainoaa pelaajaa, enkä sitä palloa. Corey oli taas täysin elementissään kentällä. Vaikka vastassa olisikin ennakkosuosikki, ei meidän joukkue ainakaan mikään huono vastustaja ollut. Unohdin nopeasti Alfan ja keskityin peliin, tai no, Coreyyn.

Tauolle mentiin 0 - 0 lukemissa, kaikkien suureksi hämmästykseksi. Chaz näytti olevan liekeissä maalilla, koska hänelle oli kertynyt ties kuinka monta torjuntaa ja siitäkös Nadette innostui. En ymmärtänyt miksi nuo kaksi eivät olleet jo yhdessä virallisesti. He kuitenkin olivat parhaita kavereita ja ilmeisesti säätivät aina bileissä. Minusta se oli jopa vähä kiusallista, kuinka ujoja he olivat toistensa seurassa.

Tauon aikana katseeni kohtasi hetkeksi Coreyn oman ja tunsin sydämen sykkeeni reagoivan siihen hengästyneeseen, jalkapallo vaatteissaan ja sillä tavalla coolisti hikisenä olevaan poikaan. Olisin kääntynyt katseeni nolona pois mutten vain voinut. Katselin siis häneen vähän aikaa täysin avoimesti ja kun Corey käänsi tovin päästä katseensa pois ehkä jopa huvittuneena, minun teki mieli vajota penkin läpi maan alle.

Peli jatkui ja meidän epäonneksemme vastustaja joukkue, St. Paul Hawks, teki melkein heti ensimmäisen maalin. Se oli niin hienolla kierteellä tehty, ettei Chazinkaan venytys yltänyt millään siihen. Katsomo huokaisi pettymyksestä, kun vierasjoukkue tuuletti kentällä.

Juuri kun peli jatkui ja katselin Coreya joka kuljetti palloa kohti vastustajan maalia ja hankki siinä samalla rajaheiton, katseeni jotenkin vain eksyi hetkeksi kentän laidalle. Minusta tuntui, että meinasin älähtää ääneen.

Alfa.

Miten voi olla mahdollista? Corey oli varmsti arvannut tämän, koska niin olin vähän kai minäkin. Olin nyt ihan varma, että tuo mies tai hänen ihmeellinen kuvajaisensa, se vainosi minua. Aluksi, olin jopa turhautuneen vihainen, miksei se voinut jo jättää minua rauhaan? Kunnes muistin Coreyn huolestuneet sanat ja tarrasin huomaamattani puisen penkin reunoihin, puristaen niitä rystyset valkeina. Minua ympäröi niin moni ihminen, ettei minulla ollut hätää vai mitä? En edes ollut varma oliko hän taas mielikuvitukseni tuotosta, koska hän taaskin vain seisoi ja näytti karmivalta. Punaisten silmien hehku, se oli niin voimakas. Miten se paistoi niin vahvasti, niin kaukaa?
Ja nyt minusta tuntui vielä jotenkin oudosti erilaiselta. Ja siksi minua pelotti, että tällä kertaa Alfa, hän olisi ihan oikeasti täällä.