Full Moon ✔

chapter 38: choices

"Lopeta." Henkäisin hiljaa kun Devonin käsi palasi samaa reittiä takaisin reittäni pitkin ylös päin. Keskitin kaiken tahdonvoimani seuraaviin sanoihini sen hyvänolon sekoittaessa päätäni. "Lopeta."

Tunsin kuinka Devon jähmettyi. Minua oksetti. Mutta minä tajusin sen vihdoin ja viimein. Coreylle en pystynyt valehtelemaan, koska hän oli Kuuni. Kun taas Alfa puolestaan, ei voinut muuta kuin totella sanojani, koska hän oli minun toinen Kuuni.

Kuulin ärtyneenä murahduksen korvani juuresta.

"Älä koske muhun." Kuiskasin hiljaiseen huoneeseen. Ja tunsin kuinka Devonin kädet katosivat iholtani kuin se olisi ollut polttavan kuuma. Kuulin hän kiroavan hiljaa itsekseen, kun hän nousi päältäni samalla kun minä painoin kämmenet kasvoilleni ja vapisin kauttaaltani.

Minun oli pakko estää tuo kosketus. Vaikka kehoni väittäisi muuta.

Kuulin kuinka askeleet kaikkosivat kohti ovea, lukko avattiin, mutta ovi paukautettiin kiinni Devonin toimesta. Makasin sängyllä kauan aikaa, vapisten.

Halusin pois täältä. Minua ahdisti. Oli kuin painajaiseni olisivat oikeasti käyneet toteen ja elisin niissä parasta aikaa. Paitsi, että, kyllä, tämä kaikki oli täyttä totta.

Silloin muistin äkisti vanhempani ja silmäni rävähtivät auki. Minulla ei ollut puhelintani, että voisin ilmoittaa heille, missä olin. Minun piti olla tänään töissä. Mutten ollut tullut koulusta kotiin. En edes tiennyt paljonko kello oli.
Mitä he tekisivät jos tajuaisivat, että minä olin kadonnut? Minun oli pakko saada kännykkäni takaisin.

Nousin istumaan ja käänsin katseeni oveen. Tiesin, että kännykkäni oli viereisessä huoneessa, mutten tiennyt oliko ovi lukossa. Ja muutenkin, Devon todennäköisesti saisi minut kiinni.

Mutta sitten muistin ettemme olleet kahdestaan. Ashton oli täällä. Saisinkohan mitenkään suostutelua hänet veljeään vastaan? Ja edes kertomaan Coreylle, että kertoisi Nadetelle, että olin kunnossa. Tai no miten sen nyt ottaa, kunnossa ja kunnossa. Mutta en voisi antaa vanhempieni huolestua. He eivät tienneet ihmissusista mitään ja jos he saisivat tietää, että olin reilu parikymppisen miehen luona, joka oli kidnapannut minut koulun pihalla, he eivät uskoisi yliluonnollisia selityksiä. Devonkaan nimittäin tuskin lähti ihan noin vain vankilaan alaikäisen ahdistelusta, hänhän voisi vaikka tappaa kaikki poliisit, jotka yrittäisivät ottaa häntä kiinni. En halunnut tästä isoa numeroa, varsinkaan kouluni takia. En haluaisi kaikkien puhuvan selkäni takana, taas. Jos mitenkään voisin selvitä tästä puhumalla Devonin kanssa...

Nousin seisomaan ja kävelin ovelle. Mutta kun painoin kahvan alas, tajusin, että ovi ei auennut. Se oli lukossa.

Pakokauhu tulvahti kehooni ja vaikka kuinka yritin, ovi ei auennut. Päästin vapisten irti kahvasta. Tunsin ahdistukseni vievän minua kovaa vauhtia kohti uutta paniikkikohtausta keskittymishäiriöni siivittämänä. Käännyin ympäri ja istuin alas sängylle yrittäen hengittää syvään. Suljin silmäni ja ajatukseni hiipivät äskeiseen kohtaukseen siinä sängyllä samalla kun yritin rauhoittua.

Muistin Devonin huulet omillani ja sai minut voimaan pahoin. Yritin muistella Coreya. Tajusin tässä tilanteessa vain enemmän kuin kaipasin häntä, tahdoin myöntää sitä itselleni tai en. Vaikka hän välillä kävi hermooni, minä ihan totta kaipasin häntä. Hän oli se ensimmäine ihmissusi johon olin luottanut. Melkeinpä ensimmäinen ihminen koskaan johon olin aidosti luottanut.

Ja silloin tajusin, että en pystynyt muistamaan sitä enää. En muistanut enää sitä tunnetta, kun Corey koski minua. Sitä tunnetta kun hän piti minua kädestä.

Avasin silmäni ja tuijotin lattiaa, puristaen sängyn reunaa rystyset valkeina.

En muistanut sitä enää. Tämä oli Alfan vika.