Full Moon ✔

chapter 17: sick

Seisoin koulun vessan peilin edessä ja tuijotin kasvoihini. Näytin vielä kalpeammalta kuin silloin kun lähdin kotoa. Laskin katseeni altaaseen jonka reunoja puristin rystyset valkeina, en pystynyt katsomaan edes itseeni. Coreyn näkeminen oli vain yhtäkkiä laukaissut sisälläni jotain inhottavaa. Minut valtasi pelon ja pahoinvoinnin sekainen tunne, ja vielä äsken muka luulin, että voisin vain esittää kuin mitään ei olisi käynyt, mutta minä en pystynyt siihen. Minua pelotti. Minua pelotti, koska tiesin, että Coreyn lisäksi kolme muutakin ihmistä saattaisi olla puoliksi myyttisiä petoeläimiä ja minun muka pitäisi olla niin kuin se ei olisi mitään. Minun muka pitäisi esittää, etten pelännyt, koska muuten kaikki muut ihmettelisivät mikä minua yhtäkkiä vaivasi. Joutuisin olla koko päivän samassa luokassa kuin Corey, en tiedä pystyisinkö siihen. En tiedä pystyisinkö esittämään mitään, koska minua ahdisti niin paljon, että se oli tehdä minut hulluksi. Kuulin vaimean kellon kilahduksen ja tiesin sen merkitsevän minun tuhoani. Minun oli pakko lähteä tunnille, minun oli pakko yrittää esittää kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja tiesin jo silloin kun astuin ulos vessasta etten minä ikimaailmassa pystyisi siihen.

"Oletko sä varmasti jo terve?" Nadette kysyi kun ilmestyin matematiikan luokan eteen, kalpeana ja vapisten, sekä erittäin eksyneen ja sekavan näköisenä. En vastannut mitään, vaan kohautin olkiani. Minä en voinut tehdä mitään, koska tiesin, että Corey sekä Nick seisoivat kaksi metriä minusta taaempana. Minusta tuntui, että tunsin toisen pojan tuijotuksen selässäni ja kohta se varmasti polttaisi paitani selkään reiän.

Opettaja saapui ja vihdoin ja viimein ahtauduimme luokkaan. Nadette varasi ikkunan viereiset paikat itselleen, minulle ja Lorille. Vilkaisin hätäisesti Coreyn suuntaan joka oli mennyt niin kauas istumaan kuin vain oli suinkin pystynyt. En silti pystynyt huokaista helpotuksesta kun lysähdin paikalleni. Koko tunnin ajan minusta tuntui, että Corey tuijotti minua. En voinut varmistaa asiaa, koska en halunnut katsoa häneen päinkään. Mitä enemmän yritin esittää ettei mitään olisi tapahtunut, sitä vaikeammaksi se kävi.

Päivä kului eteenpäin ihan liian hitaasti. Kun ensimmäisellä välitunnilla tapasimme Chazin ja Brandenin hekin katsoivat minua epäluuloisina eivätkä uskoneet, että oli jo terve. Mutisin, että en vain ollut nukkunut tarpeeksi ja minusta tuntui, että kukaan heistä ei uskonut sitä.

Sitten koitti ranskan tunti, viimeinen ennen kemiaa ja minun lopullista tuhoani. Kun astuin luokkaan, minusta tuntui jo silloin, että tämä tunti ei tule päättymään hyvin. Koko päivän ajan pahan olon tunne oli vain kasvanut ja kasvanut. En ollut edes saanut syötyä ruokailussa juuri mitään, koska pelkäsin ettei mikään kestänyt sisälläni.

"Tänään teille arvotaan uusi istumajärjestys." Meidän naisopettaja ilmoitti, ennen kuin kukaan ehti käydä istumaan. Tunsin jotain kylmää valuvan kehooni. Ei voi olla totta. Olin kokonaan unohtanut, että tästäkin oli varmasti mainittu viime kerralla. Entä jos joutuisin Coreyn viereen istumaan? Tässä luokassa sattui nimittäin olemaan paripulpetit.

Tajusin alkavani täristä ehkä hieman enemmän kuin äsken, pahan olon aalto vyöryi ylitseni.

"Kirjoittakaa kaikki nimenne paperille, s'il vous plait." Opettaja jakoi pieniä paperi lappusia ympäri luokkaa ja pysähtyi kohdalleni.

"Neiti D'Avanzo, oletko kunnossa?"

Tunsin kaikkien katseet itsessäni kun tartuin opettajan lappuun ja mutisin, että olin ihan kunnossa. Opettaja ei vaikuttanyt ollenkaan vakuuttuneelta, mutta katsoi minua vielä hetken, ennen kuin lähti luokan eteen ja ilmoitti, että kaikki palauttaisivat paperit laiteltuna pöydälle. Kirjoitin omaani nimeni ja vein pöydälle. Silloin jo päivän mittaan sietämättömäksi käynyt tuijotus kaiversi ihoani uudestaan. En ollut katsonut Coreyyn päinkään koko päivänä aamun jälkeen, joka oli ollut yhtä tuskaa, mutta nyt tajusin vilkaisevani hänen suuntaansa. Ja kuinka ollakaan, hän tuijotti minua, erittäin ärtyneen näköisenä. En osannut sanoa oliko hän ärtynyt minulle, itselleen vai tälle paikkojen vaihtamiselle. Vihainen hän kuitenkin oli, mikä ei ollut yhtään yllätys. En kuitenkaan pystynyt katsoa kahta sekuntia kauempaa, koska mieleeni palasi hänen suden kasvonsa ja pelko syöksähti kehooni.