Full Moon ✔

chapter 19: trying to trust

Kun auto kaartoi meidän kotipihaan, olin jo varma, etten selviäisi hengissä tästä yöstä. Mistä minä tiesin tulisiko mies kotiinikin. Enhän minä tiennyt oliko hän oikea saati kuka hän edes oli. Menin äitini perässä eteiseen ja hän napsautti valot valaisemaan meidän pimeää kotiamme. Yhtäkkiä minusta tuntui, että mistä tahansa pimeästä nurkasta voisi näkyä kiiluvat, punaiset silmät ja mies hyökkäisi sekä minun, että äitini kimppuun. Odotin kuin varmuuden vuoksi parisen sekuntia oviaukossa kunnes tulin siihen tulokseen, että olin vainoharhainen ja vedin oven kiinni perässäni.

Kipusin portaat yläkertaan, ilmoittaen ettei minulla ollut nälkä äitini kysyessä sitä, ja suljin itseni huoneeseeni. Vajosin sänkyyni ja tuijotin kattoon kädet otsallani. Minua pelotti, taas. Olinkohan sekoamassa vai miksi yhtäkkiä näin harhoja ja elämääni oli hypännyt ihmissusi jonka luulin olevan taruolento? Entä jos iha totta heräisinkin ja kaikki olisikin vain unta?

Sitten ajatukseni vaelsivat Coreyyn. Ihan totta, hän ahdisti minua, mutta toisaalta hän oli ollut aina paikalla minun puolellani kun jotain outoa tapahtui. Hän osasi olla yksi hiton iso idiootti, rasittava ja, no, ahdistava. Mutta jostain kumman syystä minulle tuli yhtäkkiä sellainen olo, että minun pitäisi mennä huomenna koulussa kiittämään häntä. En oikein tiedä mistä tarkalleen ottaen, mutta kuitenkin. Hän oli auttanut minua, vaikka aukoikin päätään kaikkina muina hetkinä, tosin kilpaa minun kanssani. Silloin kuitenkin hänen suden kasvonsa leijuivat mieleeni ja minusta tuntui, etten ehkä pystyisi siihen.

Sinä yönä nukahdin erittäin levottomaan uneen, joka vaihtui ennen pitkää tuttuun painajaiseen. Tällä kertaa punasilmäinen mies sai kuitenkin oman roolinsa sekoittamassa jo muutenkin sekavaa päätäni...

-

"Oletko sä kunnossa?" Nadette töksäytti minulle, kun me istuttiin porukalla ruokalassa, hän, minä, Lori, Branden ja Chaz. Haarukkani oli jäänyt riippumaan puoliksi matkalla suutani kohti ja katsoin tyttöön kysyvänä.

"Joo, mä olen ihan kunnossa." Tokaisin, mutta se oli niin valetta kuin valhe voi olla. Nimittäin minä tunsin silloinkin koko ajan muutaman pöydän päässä istuvan pojan tuijotuksen, jota olin yrittänyt koko päivän parhaani mukaan vältellä. Sekä sen lisäksi, olin nukkunut noin kaksi tuntia, eli näytin kauhealta, niin kuin yleensä tänne muuttamisen jälkeen minulla oli ollut tapana näyttää.

"Mä en usko sua." Nadette katsoi minuun silmät sirrissä. "Äläkä sano, että sä olet väsynyt, ei mene enää läpi."

Huokaisin ja laskin haarukkani saaden aikaa miettiä lisää uskottavia valheita.

"Mä itse asiassa olen tosi väsynyt." Sanoin ja se oli oikeasti jopa totta. "Mulla on ollut... univaikeuksia viimeaikoina ja aina kun mä olen väsynyt, mä käyn hitaalla, sori siitä." Yritin jatkaa olematta liian epäilyttävä. Nadette huokaisi.

"Okei, ei haittaa. Mä vaan ajattelin, että sua vaivaa joku asia, sori." Hän mutisi vähän vaivaantuneena. Pyötään laskeutui vähän kiusallinen hiljaisuus.

"Hei, kiitos eilisestä, Natalie." Lori yritti pelastaa tilannetta. "Meillä oli hauskaa, kun sä olit mukana ostarilla."

"Joo, mullakin oli hauskaa." Tokaisin ja yritin hymyillä. Minullahan oli ollut loppujen lopuksi kaikkea muuta kuin hauskaa.

"Meidän pitäisi mennä joskus porukalla." Branden ehdotti ja muut nyökyttelivät hyväksyvästi, kun taas minä lankesin vihdoin ja viimein tuijottamaan Coreyyn, joka katsoi takaisin. Käänsin katseeni kuitenkin hyvin äkkiä pois. Ei, en voinut istua tässä, hänen tuijotuksensa teki pahaa. Ja minä vielä kuvittelin, että olisin pystynyt jutella hänen kanssaan...

"Hei, kuulkaa," Aloitin ja muut kääntyivät katsomaan minua. "Mä taidan tarvita raitista ilmaa ennen vikoja tunteja, etten mä nukahda sinne."

Nousin ylös puoliksi syödyn ruokalautasen levätessä tarjottimellani, ei ruoka edes ollut ollut hyvää.