Full Moon ✔

chapter 18: mysterious man appears

"Moi!" Nadette hihkaisi sinä silmän räpäyksenä kun olin kuuloetäisyyden päässä hänestä ja Lorista. Kaksikko seisoi pienen, yksikerroksisen ostoskeskuksen edessä. Sinne tuskin mahtui viittä enempää kauppaa toisin kuin San Franciscon suuriin ostareihin, mutta mitä muuta tällaiselta pikkukaupungilta pystyi olettaa. Itse en ollut ajatellut ostavani mitään, en osannut ostaa, varsinkaan vaatteita muuta kuin netistä ja sovittaa niitä kotona. Toisin sanoen siis inhosin shoppailua. Mutta, koska tavoitteeni oli saada ajatukseni muualle, olin valmis tylsistyttämään itseni kaupoissa.

"Tarvitsen uudet housut ja jotkut kivat kengät." Nadette ilmoitti päättäväisesti kun astuimme liukuovista melkein autioon kauppakeskukseen.

"Mä tarvitsen uuden laturin mun kameraan." Lori puolestaan totesi hänen jälkeensä. Katsahdin tummatukkaiseen tyttöön.

"Kuvaatko sä?" Kysyin Lorilta ja hän hymyili ehkä vähän ujosti.

"Joo, se on sellainen turha harrastus."

"Älä viitsi aliarvioida itseäsi." Nadette naurahti ja löi Loria kevyesti käteen. "Sä olet ottanut mun kaikki Instagram kuvat, ja voit toki käydä katsomassa niiden tykkäysten määrää, ystävä hyvä."

Lori pyöräytti silmiään, mutta naurahti silti. Niinpä me siis suunnattiin ensiksi elektroniikka kauppaan, koska se sattui olemaan melkein pääovien vieressä, sekä sulkeutumassa pian. Jäimme Nadeten kanssa tutkimaan kännykän suojakuoria kun Lori jutteli myyjälle, jonka hän ilmeisesti tunsi jo ennestään. Juuri kun katselin hieman huvittuneena Nadettea, joka kokeili iPhoneensa rumimpia kuoria mitä vain onnistui löytämään, katseeni viivähti hetkeksi ovella ja ostoskeskuksen pääkäytävällä. Tunsin sydämeni hypähtävän inhottavasti, kun tajusin katsovani Coreyyn, joka käveli kaupan ohi vieressään Nick. Coreylla oli yllään samat vaatteet kuin koulussa ja hän näytti tavalliseen tapaan vihaiselta. Kaksikko näytti olevan syventyneenä keskustelemaan varsin huomaamattomasti, hiljaisilla äänillä, tuskin liikauttamattakaan huuliaan. Tuijotin heitä niin kauan kunnes he katosi näkyvistä.

Ei voi olla totta.

Millä hiton tuurilla he sattuivat olemaan täällä tänään? Millä hiton tuurilla?

"Katso nyt näitäkin, ihan kauheat." Kuulin Nadeten äänen naurahtavan yhtäkkiä vierestäni ja vilkaisin hätkähtäen häneen. Hänen kännykässään oli tällä kertaa ruman kellertävät kuoret, jossa luki jotain, jonka ensimmäistä kirjaintakaan en sen hetkiseltä paniikiltani osannut hahmottaa.

"No niin, valmista." Kuului puolestaan Lorin ääni takaani ja olin hätkähtää uudestaan. Hän heilautti pientä laatikkoa kädessään hymy huulilla, joka hyytyi hieman kun hän näki ilmeeni, jonka yritin vielä pelastaa, mutta liian myöhään.

"Onko kaikki ok?" Hän kysyi kohottaen huolestuneena kulmiaan.

"Joo." Valehtelin vikkelään ja vedin hymyn kasvoilleni. "Väsyttää vain."

Kun lähdimme ulos liikkeestä huomasin tarkkailevani ympärillemme, näkyikö poikia enää missään, mutta meidän lisäksemme pääkäytävällä ei kävellyt kuin vanha pariskunta. Nadette ohjasi minua ja Loria pitkin ostoskeskusta. Itsellenihän paikat olivat täysin vieraat joten en pannut sitä pahakseni, mutta huomasin Lorin välillä näyttävän turhautuneelta. Hyvin usein hän sekä minä olimme kummatkin kiertäneet kaupan viidessä minuutissa saadessamme tarpeeksemme pelkästä yleiskatsauksesta ja jäimme odottamaan Nadettea liikkeen ulkopuolelle. Silloin tajusin, että opin paljon lisää Lorista. Emme oikein koskaan puhuneet toisistamme, koska yleensä niin pirteä Nadette oli äänessä. Nyt kuitenkin sain Lorin jopa innostumaan puhumaan hänen valokuvaus harrastuksestaan. Hän kertoi, että hänen haaveensa olisi olla ammattivalokuvaaja. Hän väitti sitä typeräksi unelmaksi, mutta minä lainasin Nadeten sanoja ja kerroin hänen aliarvioivan itseään. Kävi myös ilmi, miksi hän oli niin vaivaantunut unelmansa suhteen. Hänellä oli isoveli, joka oli saanut lukiostaan huippupaperit ja lähtenyt opiskelemaan kirurgiksi Edmontoniin. Lorin perheellä oli kuulemma kovat odotukset, että hän pyrkisi vähintäänkin samaan, mutta hän oli paljon luovempi ja taiteellisempi sielu, jos niin voisi sanoa. Yritin valaa häneen uskoa ja käskin hänen seurata unelmiaan, koska hänellä edes oli sellaisia. Itselläni ei ollut hajuakaan, mihin lähtisin lukion jälkeen. Vanhempieni ravintola oli aina tuntunut turvalliselta vaihtoehdolta jäädä töihin ennen kuin saisin selvitettyä mitä halusin elämälläni tehdä. Mutta siihen vanhempani aina vastasivat, että haluaisivat minun juuri mennä etsimään jotain muuta tavoiteltavaa kuin perheravintola. He eivät olettaneet, että jatkaisin sitä kuin suvullisena perintönä. Minun ja Lorin asiat olivat siis lähinnä päin vastoin ja siksi ehkä vähän ymmärsinkin miltä hänestä tuntui.