Full Moon ✔

chapter 30: game day

Tunsin Coreyn huulet jo yllättävän tuttuina omiani vasten ja suljin silmäni ja olin valmis eksymään siihen oudon hyvään tunteeseen.
Mutta tällä kertaa se tunne oli erilainen. Kun hänen huulensa koskettivat omiani, yhtäkkinen mielihyvän aalto puistatti kehoni jokaista senttiä myöten, saaden sen miltei vapisemaan.

Sitten yhtäkkiä se loppui kuin seinään ja sydäntäni viilsi kipu, terävän viiltävä kipu. Silmäni rävähtivät auki. Irrottauduin äkisti Coreysta vain muutaman senttimetrin päähän. Katsoin hengästyneenä alas, josta nostin katseeni Coreyn silmiin. Mitä hittoa tuo oli ollut? Corey katsoi minua kulmat kurtussa, huulet raollaan. Hänkin oli aavistuksen hengästynyt.

"Mitä?" Corey henkäisi hiljaa. Aluksi en vastannut mitään vaan katselin häntä kuin yrittäen selvittää oliko se ollut hän, joka oli aiheuttanut tuon oudon kivun. Mistä ihmeestä se oli tullut? Se oli ikään kuin käskenyt minua lopettamaan.

"Ei mitään." Kiirehdin kiuskaamaan enkä itsekään tiennyt miksi en sanonut mikä oli vialla. Yleensähän Coreyn läsnäollessa minun oli vaikea valehdella.
Käänsin katseeni pois hänen silmistään ja kuulin kevyen huokaisun.

"Mä en usko sua." Corey sanoi hiljaa, mutta ärähtäen. "Mikä on?"

Suljin silmäni hetkeksi, ärtyneisyyttäni, kunnes avasin ne huokaisten ja kohotin katseeni poikaan, jonka kasvot olivat yhä vain parin kymmenen sentin päässä omistani.

"Entäs jos mä en halua aina kertoa kaikkea?" Sihahdin. Corey katseli silmäni selkeästi uskomatta korviaan. "Hei, me puhutaan aina musta, entäs sä? Mä en tunne sua ja silti sä tiedät musta ihan liikaa."

Corey oli hiljaa. Hän katsoi minua aluksi jopa vihaisena, mutta sitten hän huokaisi uudestaan ja käänsi katseensa turhautuneena hetkeksi pois kuin hän olisi kerännyt ajatuksiaan kunnes käänsi katseensa takaisin.

"Onko sulla varmasti kaikki ok?" Hän kysyi ärtyneenä, sivuuttaen täysin mitä olin äsken sanonut. Irrotin käteni hänestä ja astuin kauemmas, mutta tunsin alaselkäni osuvan opettajan pöytään.

"On." Sanoin hiljaa ja ristin käsivarteni torjuvast rinnalleni. Corey työnsi kädet housujensa taskuihin ja katsoi minua turhautuneena.

"Okei, älä sitten... Älä sitten näytä tuolta." Hän mutisi ärtyneenä, mutta nolon näköisenä kun hänen katseensa eksyi lattiaan.

"Häh?"

"No..." Corey aloitti vaikeana eikä katsonut minuun päinkään. "Tiedätkö... hymyile mielummin, okei?"

Kohotin kulmiani.

"Niin kuin sä teit tänään koko päivän." Corey jatkoi ja kohotti katseensa minuun, raapien nolona niskaansa. Kun hän näki kysyvän ilmeeni, joka kyllä peitti alleen sydämeni levottoman liikehdinnän, hän näytti nolostuvan entisestään. "Hitto..." Hän mutisi hiljaa itsekseen. Mutta minusta hänen nolostumisensa oli jotenkin suloista ja minua alkoi väkisinkin hymyilyttää ja unohdin sen äskeisen omistuisen kivun.

Ja ensimmäistä kertaa koskaan Coreyn edessä, hymyilin hänelle. Aidosti, mutta huvittuneena.

Hän oli kohottanut katseensa juuri nähdäkseen sen ja katsoi minua yhtäkkiä jotenkin oudosti. Hänen silmänsä katsoivat minua kuin jotain samaan aikaan tuskaisaa, mutta jotain josta hän ei selkeästi osannut irrottaa katsettaan. Sitten hän yhtäkkiä astuin askeleen minua lähemmäs ja veti minut selästäni suoraan takaisin hänen syliinsä. Minulla kesti hetki sisäistää äkillinen liike, mutta halasin häntä takaisin.

"Juuri noin." Coreyn ääni kuiskasi korvani juuressa.

-

Pyörin hereillä makuupussissani vielä kolmelta aamuyöstä. Olin jättänyt tauluvalon päälle Coreyn lähdettyä, koska se oli ilmeisesti ainut lamppu joka luokassa nyt toimi. Mutta en osannut nukkua. Tuntui, että ajattelin vain Alfaa sekä sitä äkillistä kipua, kun olin suudellut Coreya. Ensimmäisestä huolenaiheestani oli ihmeissäni. Minähän olin kaukana Cold Lakesta, mutta silti minä vain mietin ja pelkäsin Alfaa. Selkeästi ihan minne vain meninkin.
Toinen huolenaiheeni ei painanut minua kovin kauaa, koska ajatukseni lipuivat vain Coreyn nolostuneisuuteen ja hänen halaukseensa. Tunsin punastuvani. Hitto.