Full Moon ✔

chapter 2: first day at school

Seuraavana aamuna heräsin siihen, että päätäni särki. Olin sitten kuitenkin lopulta nukahtanut, mutta en sänkyyni, vaan lattialle ikkunan eteen, yhä tiiviinä kevätrullana. Ja minkä vuoksi päätäni kivisti, oli se, että peitto ei ollut yltänyt pääni alle ja olin nukkunut noin neljä tuntia kovalla lattialla. Nousin vaivalloisesti istumaan, aikeena mennä takaisin sänkyyn ja jatkaa uniani, kun katsoin ikkunasta ulos ja näin aamuauringon nousevan metsän takaa. Sain juuri yhdistettyä aivoissani eilisillan keskustelun ja päätökseni mennä jo tänään kouluun, kun isäni huuto käytävältä oven takaa lisäsi viimeisen vahvistuksen typerään päätökseeni:

"Kai olet jo hereillä? Lähdetään puolen tunnin päästä. Odotan autossa, käyn soittamassa pari puhelua."

Ärähdin turhautuneena ja rojahdin takaisin lattialle. Kesti hetken aikaa ennen kuin tajusin isäni sanoneen puoli tuntia ja nousin äkisti ylös. Vaikka en halunnut antaa itsestäni hyvä kuvaa kellekään, en haluaisi näyttää kodittomalta ensimmäisenä koulupäivänä. Naamasta näyttäisin silti zombilta, koska ne hiton sudet olivat ulvoneet yötä myöten. Ja siitähän minä tasan ilmoittaisin isälleni ja parhaimmassa tapauksessa, ottaisimme ja lähtisimme takaisin San Franciscoon.

Menin ensimmäiseksi matkalaukulleni ja nappasin käteeni ensimmäiset vaatekappaleet, mustan hupparin ja siniset farkut. Vaihdoin ne nopeasti ja etsin monta minuuttia yksikertaisesti sukkia, koska olin laittanut ne niin hyvin piiloon kaikkien vaatteiden väliin. Siitä kiiruhdin yläkerran vessaan ja katsoin itseäni peilistä. En voi väittää ettenkö olisi hieman säikähtänyt vaikka olin varautunut pahimpaan. Näytin siltä, etten ollut nukkunut viikko kausiin, vaikka tämä oli vain yhden yön tulos. Italialaiset geenini olivat taanneet minulle mustat pitkät hiukset ja tummat kulmat jotka olivat luonnostaan sellaiset joihin ei tarvinnut laittaa lainkaan väriä. Mutta niiden ansiosta näytin myös usein vihaiselta tai muuten vain kyllästyneeltä, eikä asiaa tänään auttanut tummat silmänaluset, jotka saivat normaalin ilmeeni näyttämään murhaavalta. En yleensä käytä pahemmin meikkiä, koska minulla on, kiitos isäni, myös kovin tummat ripset, mutta tänään minun oli pakko tehdä silmänalusilleni jotain. Laitoin niihin ohuen kerroksen peitevoidetta ja toivoin sen olevan ok, mutta näytin silti siltä, että katseeni voisi tappaa.

Isäni odotti Skodassa, kun astuin ulos kirpeään aamuilmaan. Puffer-takkini kuitenkin lämmitti, tällä kertaa kiinni. Menin istumaan etupenkille ja aloin kaivella laukkuani. Kuulokkeet: on, kännykkä: taskussa, laturi: turvassa. Eli siis kaikki jotka oletin tarvittavan ensimmäiselle päivälleni, kirjalistan saisin varmasti tänään.

Tajusin, ettei isäni ollut käynnistänyt autoa ja kohotin katseeni häneen. Hän kaivoi taskustaan lapun ja ojensi sen minulle:

"Näytäthän tätä jokaiselle opettajalle, niin kuin aina?"

Luin lapun ja tukahdutin huokaisun. Lappu kertoi, että minulla oli ADHD- ja keskittymishäiriöoireita, jonka takia, saattaisin joskus poistua luokasta ja, että minulla oli lukihäiriö ja kaikilla paitsi äidinkielen tunnilla minua ei tarvitsisi pakottaa lukemaan ääneen mitään. Viimeisen kohdan olin joka vuosi vaatinut kirjoitettavan, koska en halunnut nolata itseäni, vaikka häiriö ei ollut enää läheskään niin paha kuin joskus.

"Joo, joo." Mutisin ja isäni kaartoi pois pihasta. Katselin ensimmäistä kertaa meidän naapurustoa. Se vaikutti ihan normaalilta, joskin tosi harvaan asutulta, lähiöltä. Lähin kauppa oli kotitiemme päässä ja bussipysäkki sen vieressä.
Lähdimme 28 tietä etelään, kohti Cold Lake Southia. Matkalla hermostuneisuuteni vain kasvoi kasvamistaan ja laitoin puolivälissä matkaa kuulokkeet laukusta taskuuni ja aloin hypistellä niitä.

Ja aivan, aivan liian pian, isäni kaartoi suuren koulurakennuksen eteen.

"Mene ensiksi kansliaan, käy ilmoittamassa, että tulet jo tänään. Saat sieltä varmasti kaikki loput ohjeet." Isäni sanoi ja vilkaisi minuun huolestuneesti, kun puristi rattia, valmiina jatkamaan matkaansa. "Pärjäätkö varmasti?"