Full Moon ✔

chapter 32: mandy bryce

Seuraavana aamuna heräsin puhelimeni tärinään. Silmäni eivät tahtoneet aueta, mutta ajatukseni kävivät yhtäkkiä hyvin nopeasti.

Olin nukahtanut eilen Coreyn syliin.

Se ajatus sai väkisinkin silmäni rävähtämään auki ja nousin äkisti istumaan. Katselin hiukan hädissäni ympärilleni, mutta Coreya, saati hänen makuupussiaan ei näkynyt missään. Huokaisin ja suljin silmäni. En tiedä mitä odotin, mutta viimeksi kun olimme nukahtaneet samaan huoneeseen, häntä ei ollut näkynyt sinäkään aamuna. Hän oli ilmeisesti vierelläni vain silloin kun heräsin darrasta.
Tunsin kasvojeni punehtuvan ja laskin kädet poskilleni.

Halusinko minä herätä hänen vierestään?

Pyöritin päätäni, jotta saisin nuo ajatukset pois sieltä. Ei, mitä minä oikein ajattelin?
Okei, myönsin sen vihdoin itselleni, tykkäsin hänestä. Olin ihastunut, pahemman kerran, mutta silti en osannut käsitellä tunteitani, koska se hiton Alfa vaani minua. Mutta Corey oli silti ollut se, mitä olin tarvinut pitämään painajaiseni poissa. En ollut nähnyt niitä viime yönä. Oloni oli ollut turvallinen.

Mutta entäs ensi yö? Tai sitä seuraava? Näkisinkö silloinkin painajaisia, vain, koska Corey ei ollut vieressäni? Ei, ei se voinut olla niin.

Silloin tajusin puhelimeni tärisevän yhä ja nappasin sen lattialta. Näin Nadeten nimen vilkkuvan näytöllä, ja kellon näyttävän jo yli kymmentä, voi ei.

Vedin vihreää luuria ja vein kännykän korvalleni samalla kun aloin kiireisesti etsimään tavaroitani kasaan.

"Moi, Natalie!"

"Moi." Vastasin uupuneesti.

"Mitä? En kai mä herättänyt sua?"

"No, tavallaan." Mutisin ja pengoin laukkuani yhdellä kädellä etsien vaalean harmaata t-paitaani.

"Miten sä voit nukkua, jos peli alkaa muutaman tunnin päästä?" Nadette touhotti linjan toisessa päässä. "Eikö kukaan herättänyt sua? Pojat on jo harkoissa."

"Ei. Jonkun olisi kyllä pitänyt herättää," Huokaisin ja mietin hiukan vihoissani Coreya, joka olisi tosiaankin voinut herättää minut milloin ikinä olikaan lähtenyt luokkahuoneesta. Mutta sitten tajusin mitä Nadette oli sanonut juuri kun linjan toisesta päästä taustalta kuului ihmisten huutoa ja aivan selvästi Lorin ääni, kun hän huusi jollekulle moi.

"Hei, hetkinen-"

"Me tultiin juuri tänne lukiolle. Ala tulla sieltä vai tulenko mä hakemaan sut? Missä luokassa sä olet?"

"Mitä? Oletteko te... täällä?" Olin vähän hölmistynyt.

"Joo, eihän tämä ole kuin tunnin ajomatkan päässä. Sitä paitsi, kun peli loppuu, voittoon tai tappioon, koko joukkue menee suoraa Mandylle niihin bileisiin, muistathan?"

Tunsin mielialani laskevan.

"Älä huoli, mä toin sulle asun ja kaiken, tiesin, ettet ole kuitenkaan varautunut."

"Nadette." Pistin väliin. "Mä en aikonutkaan-"

"Nähdään täällä aulassa!"

Huokaisten painoin punaista luuria ja suljin laukkuni. Nadette olisi voinut kertoa, että niihin bileisiin, jotka olin kätevästi unohtanut, mentäisiin suoraan, niin olisin voinut varautua. Ja itse varautumisella tarkoitin, että olisin pyytänyt vaikka kyydin kotiin vaikka täältä, Saint Paulista, välttääkseni ne hiton juhlat.

Kiiruhdin aulaan vaihdettuani vaatteeni ja syötyä laukustani löytyneen banaanin. Näin tyttökaksikon miltei heti seisoskelemassa ulko-oven tiennoilla. Lori huomasi minut ensin ja kohotti kätensä tervehdykseen joka sai Nadeten kääntymään ympäri.