Story pieces of my life

2

Heräsin aamulla päänsärkyyn. Kuulin möreän mies äänen juomassa kahvia keittiössä. Nousin sängystä. Puin vaatteet päälle ja lähdin keittiöön. Avasin oven hiljaa auki ja näin Davidin istumassa keittiön pöydän ääressä.

"Ai moi David."Sanoin ja katsoin pappaa, joka antoi kahvia minulle. David oli papan ärsyttävä kaveri, joka aina yritti ärsyttää ja ihmeen tapahtuneen hän aina onnistui siinä ja alkoi antamaan elämän ohjeita mihin kouluun menisin ysin jälkee jne..

Davidillä oli nahkatakki päällä, jonka alla oli musta tavallinen college paita. Hänellä oli päällä siniset farkut. Hiukset olivat sotkuiset. Ahdistuin muistellessani mieleeni tullutta tapahtumaa. Tämä aamu laukaisi sen.

Tapahtumat toivat mieleeni kutosluokan alku tapahtumat jolloin isäni oli hakannut minua ennen kouluun menemistä. Itkin kun menin kouluun. Tottakai opettaja kiinnostui minusta ja kysyi mikä minulla oli. Vuodatin tuskan kyyneleet hänelle. Menimme rehtorille puhumaan siitä ja hän ilmoitti poliisille. Sossut kiinnostuivat minusta ja perheestäni, he lähettivät minut papan luo asumaan pariksi viikoksi sitten sain palata kotia.
En halunnut palata kotia. Mutta minun oli pakko. Säälin äitiäni sen takia en halunnut lähteä, vaikka en halunnut olla edes kotona.

"Vienkö mä sinut kotia?" Pappa kysyi, kun David oli lähtenyt. Nyökkäsin samalla kun odotin viestiä Tyleriltä. Ei viestiä ei edes mitään edellisestä hauskasta kivasta päivästä. Kai he katuivat sitä.

Pappa istui viereeni ja antoi pienen lahjapaketin."Hyvää syntymäpäivää Skyler." Hän hymyili minulle. Yritin hymyillä, mutta hymyä ei tullut.

Avasin pienen paketin. Sen sisällä oli lahjakortti. Hymyilin ja katsoin sen hintaa. 100 dollaria lähimpään ruokakauppaan kaupungissa, joka oli hyvin ummehtunut pieni kaupunki keskellä ei mitään amerikkaa.

"Kiitos." Sanoin. No ainakin saan ostettua ruokaa itselleni. Tai jotain muuta turhaa. Esimerkiksi uusi puhelin? Olin kyllästynyt minun vihreään Iphone 5c:hen.

Palasin kotia pelkäen että näen ruumiin jossain. Ruumista ei ollut. Haistelin ummehtunutta ilmaa. Isä istui keittiöpöydän ääressä kalja pullo kädessään.

"Mä olen pahoillani Skylar kaikesta, mutta äitisi syöpä saa pääni vain kireäksi ja stressi nousee kun töistä ei kunnon palkkaa saa."Isä sanoi katuvasti. Ymmärsin isäni tuskan, mutta ei se silti ollut oikein mitä hän teki perheelleen..

"Ei se mitään." Hymähdin. Istuin pienen keittiön pöydän ääreen, joka oli likainen roskista. Kaikki oli taas 'normaalisti' joka ei ollut normaalia nähnytkään. Isäni lihakset näkyivät valkoisen t-paidan alta. Isäni oli joskus harrastanut nyrkkeilyä ja sen kyllä huomasi.

"Missä äiti on?"Katsoin ympärilleni etsiessä häntä.

"Meni käymään autolla kaupassa. Sä taidat olla myöhässä koulusta kun kello on 9.30. Miksi isäni ei vienyt sinua kouluun?" Isä oli huolestunut. Näin sen hänen silmistä.

"Mä halusin vain tulla katsomaan pärjäätkö sinä, mä lähden kyllä nyt kouluun pyörällä."Sanoin. Ja nousin pöydän ääreltä. Menin käymään omassa huoneessa hakemassa repun sieltä.

En voinut myöhästyä, mutta onneksi oli kuvis tunteja joita rakastin. En vain opettajan takia joka oli osasyy siihen, mutta mä tykkäsin oikeasti vaan piirtää, vaikka en osannut. Purkasin kaikki ajatukseni piirtämiseen.

Kahdeksan luokan alku oli helvettiä, vaikka minua ei silleen kiusattu kuin seiska luokalla, mutta minulle tiuskailtiin jos ostin jotain uutta ja naureskeltiin, että varmaan ostaisin kaiken osamaksulla. SIIS OSAMAKSULLA!! Isäni oli aina sanonut minulle, että jos edes harkitsisin lainan ottoa pankista tai osamaksun maksamista hän löisi minua pitkin korvia ja päätä niin että olisin sairaala kunnossa, se oli perheeni ainut hyvä juttu minkä he olivat minulle opettaneet.

"Skylar." Willhem kuviksen opettajani sanoi kun istuin paikalle myöhässä.

"Sori tää ei toistu."Änkytin silmät punaisina. Huomasin itsekin sen mitä opettaja tuiotti. Hupparin hihani oli vahingossa jäänyt ylös ja sieltä paljastui mustelmilla oleva käsi. Vetaisin hihan nopeasti alas että muut ei näe sitä.

"Mistä tuo tuli?" Wilin ääni oli hyvin huolissaan.

Katsoin häntä haikeasti ja huokaisin syvään."Mä olin kiivennyt puuhun ja iskin sen vahingossa siihen oksaan." Valehtelin. Olin paska valehtelemaan tiesin sen, mutta yritin silti valehdella.

"Okei."Hän sanoi ja hymyili vähän. Se vitun hymy se mitä kukaan muu opettaja ei hymyile sai sisukseni kääntymään ympäri ahdistuksesta. En tiennyt mitä hän ajatteli minusta. Enkä varmaan halunnutkaan tietää.

Piirsin tikku ukon, kun en jaksanut piirtää mitään afrikan eläintä joka oli tehtävänä. Will tuli luokseni ihmetellen. Hän hymyili säälittävää hymyä ja katsoi minua säälivästi. Ahdistuin kun hän tuli viereeni. Nojauduin taakse penkkiini ja ristin käteni.

"Mikä on?" Hän kysyi ihmetellen. Hän melkein kuiskasi sen kovan ihmisten äänen läpi jotka riehuivat ja pomppivat pöydillä. Se ahdistava möreän lempeä ääni.

"No sori, mutta mua ei vittu just nyt huvita piirtää mun syntymä päivänä mitää saatanan kirahvia tai aasia." Tajusin sanomani jälkeen, että aasi ei ollut afrikan eläin. Nauroin mielessäni ja haukuin itseäni päässäni kuinka nolo olin.

Willhelm hymähti ja tuli lähemmäs. ÄLÄ TULE LÄHEMMÄS JOOKO? MÄ HAISEN AIVAN KAMALALTA HIELTÄ JA KALJALTA JA RÖÖKILTÄ!!
Vetäydyin kauemmas hänestä tuoliltani. Hän huomasi sen ja lopetti tulemisen lähemmäksi. Hän hymyili vähän.

"Okei ei sun pakko piirtää ole."

En tehnyt tunnilla mitään muuta kuin sutannut luonnostelu vihkon täyteen viivoja ja tussien tuhrimia läiskiä paperin sivulla kun yritin luonnostella jotain, mutta mitään ei tullut. Päätin kirjoittaa omaan vihkooni ajatukseni, että saisin pääni tyhjäksi kaikesta paskasta.

Mä en edes tiedä mitä mä kirjoitan. Väsyneenä, hengästyneenä, ahdistuneena, rumana, läskinä, turhana paskana. Opettajat eivät kuuntele mua. Miksi kuuntelisi tälläistä rääpälettä? Sanompahan vaan.
Olisiko kaikille vain helpompaa että en hengittäisi enään. Toisaalta en minä voi tehdä sitä äidilleni, hän murtuisi tai no ei hän minusta oikeasti välitä..
Haluan itkeä, mutta en voi. En voi, vaikka haluan. Haluan lysähtää luokan eteen naama lattiaa vasten makaamaan ja hakkaamaan nyrkeillä lattiaan. Olen vihainen itselleni. Voinko antaa anteeksi isälleni? Jos voin niin palautuuko mikään takaisin ennalleen? Mä todella haluan katsoa mihin elämä vie, mutta pystynkö mä tekemään sitä itselleni? Haluanko mä tehdä sitä itselleni. Vittu skylar, vitttu vie sun elämää. Vituttaa, ärsyttää, ahdistaa sekuntti sekunnilta ja minuutti minuutilta. Tunti tuntuu liian pitkältä ollakseen totta. Haluan itkeä! Mutta en saa, en voi? Haluan vuodattaa kyyneleeni tuolle lempeälle opettajalle, joka oli opettajan huoneessa sillon kun poliisit kuulustelivat minua.. Haluan mennä karjumaan hänelle että en ole okei.. Haluan todella nyt kailottaa sen kaikille, mutta mä en tiedä miten ne reagoisi...

Kirjoittamisen keskeytti Will, joka tuli viereeni katsomaan mitä kirjoitan. Laitoin vihkoni väärin päin pöydälle nopeasti. Punastuin ja ahdistuin. Halusin juosta lähimpään rantaan ja istua kivelle miettimään mitä tekisin siellä.. Mutta en tehnyt niin, kadun sitä että en tehnyt niin.

"Nonii menkää syömään!" Will huusi samalla katsoen minua silmiin. Otin repun selkääni ja olin lähdössä ulos ovesta kunnes hän tarrasi käteeni hellästi. Riuhtaisin käden pois, sillä haavoihini sattui hupparin alla. Ahdistuin. En tiennyt mitä hän minusta halusi. Jäin kiinni.