Story pieces of my life

41

Istuimme yhdessä kallion reunalla ja katsoimme auringon laskua. "Huomenna on sun synttärit." David naurahti. Nyökkäsin mietteliäästi.

"Niin on." Totesin kylmästi. En halunnut pitää syntymäpäiviäni. Mutta hyvän porukan kanssa sitä olisi aina kiva viettää.

"Mulla on sulle lahjakin jo valmiina, kunhan pääsemme ensin kotia huomenna niin-" David ei saanut sanottua sanojaan loppuun sillä hänen puhelin soi.

Tutkin hänen katsetta. David hymyili leveästi ja vastasi puheluun. Katsoin auringon laskua joka oli kestänyt jo tovin. Täydellistä... Aika tuntui valuvan hyvin hitaasti. Ihan niin kuin joku kääntelisi tiimalasia koko ajan ympäri niin ettei se ehdi kuluttamaan edes yhtä hiekan jyvästä toiselle puolelle.

"Mitä!?" David karjaisi. Katsoin Davidiä ihmeissäni. David nousi nopeasti ylös seisomaan. Hänen naama oli todella järkyttynyt.

"Soittakaa ambulanssi, minä ja Skylar tulemme heti perässä sairaalaan." David sanoi paniikissa puhelimeen ja alkoi sammuttamaan tulta yhdellä kädellä. Siis ei kädellä tietenkään. Vedellä tottakai. Ei hän nyt sentään niin hullu ollut.

"Susanna synnyttää, me lähdetään nyt takaisin autolle." David sanoi ja laittoi tavaroita kasaan. Nyökkäsin ja autoin Davidiä. Niin... Se tyttö sitten päätti syntyä päivä ennen synttäreitäni.

Tunnin päästä David heitti minut kotia Austinin luo. David meni itse synnytykseen mukaan. Kello oli jo kaksitoista keskiyöllä. Ja... Noh. Ei se lapsi vieläkään syntynyt.

Makasin sängylläni ja mietin miten sairaalassa menee. Yritin vain toivoa ettei se lapsi synny syntymä päivänäni, mutta turhaan. Päivä kääntyi jo 26 puolelle. Eli synttäreihini. Hetken päästä nukahdin.

"Skylar! Se lapsi synty." Austin ravisteli minua. Huokaisin syvään ja aukaisin silmäni. Austin hymyili hullun lailla. Nostin kulmaani.

Ihan niin kuin mun kaltaista ihmistä kiinnostaisi jonkun vitun tenavan syntymä.

"Ai." Sanoin alakuloisesti ja nousin istumaan. Katsoin puhelintani. Ei viestin viestiä keltään. Nousin ylös ja laitoin löysät vaatteet päälle.

Kävelin keittiöön keittämään kahvia. Napsautin keittimen päälle ja huokaisin syvään. Päätäni särki todella paljon. Ovi avautui ja David tuli väsyneenä sisälle. Nostin kulmaani ja nojasin tiskialtaaseen selälläni. Tai sinäänsä perseelläni.

"Huomenta vaan sullekkin, nukuitko koko yönä?" Kysyin naurahtaen. David haukotteli ja otti vettä jääkaapista. Hän näytti todella väsyneeltä. No sherlock.

"Jos et sattunut muistamaan niin minulle vihdoin tuli toinen lapsi ja tällä kertaa tyttö." David sanoi väsyneenä. Kohotin kulmaani. Ai niin. Austin on se toinen... Minä en edes kuulu heidän perheeseensä. En ikinä edes kuulunutkaan.

"Eli millon se sit synty?" Kysyin ja yritin palauttaa Davidille muistia siitä että sinä päivänä oli minun syntymäpäiväni. Mutta...

"26.9.2018. Senkö sä halusit tietää? Ja kellonaika 6.02. Mä menen nyt nukkumaan ja sitten ilmoitan Susannan puolesta koko suvulle sen tytön syntymästä." David mutisi ja lähti pois. Turhaan. Nielaisin.

Menin omaan huoneeseen piirtämään jotain turhaa. Mutta... Päädyin tekemään ihan muuta. Aloin kirjoittamaan juttuja paperille. Itkin huoneessani hiljaa ettei David kuulisi. Ja mitä vittua sitten vaikka kuulisi? Ei häntä kiinnostaisi.

Oli päivä ja David oli hereillä. Tein itselleni leipää. David tuli haukotellen huoneestaan ulos. Austin oli bändinsä kanssa juhlimassa pikkusiskonsa syntymää. Olin näkymätön.

"Pitäisikö meidän juhlia sen lapsen syntymää?" David kysyi ja hymyili pienesti. Kohautin olkapäitäni ja puraisin leivästä pienen palan. Olin kesän aikana lukenut yhden kirjan. Yksi täydellinen päivä. 5/5 suosittelen. Mutta ei herkille!

Se oli saanut minun miettimään sitä että mikä oli minun täydellinen päivä. Se ei ainakaan ollut syntymäpäiväni. Eikä se että sotkeennuin Davidin elämään. Eikä oikeastaan mikään... Tai ehkä se silti nyt jälkeenpäin ajateltuna oli tuo syntymäpäiväni mistä teille tarinaa kerron.

Siinä kirjassa se päähenkilö listasi asiota mitä hän haluaisi tehdä ennen kuolemaansa. En tiedä ehtikö hän toteuttaa unelmansa. Voin listata omia asioita.

Asioita joita halusin toteuttaa ennen kuolemaa:
-Pitää kunnon juhlat Davidin tyttärelle
-Omistaa koira
-Laihtua yli kymmenen kiloa
-Oppia pitämään itsestäni
-Omistaa oma baari
-Adoptoida lapsi
-Tulla muistetuksi
-Tehdä jokin hulluin teko mitä en uskaltaisi ikinä tehdä
-Ottaa tatuointeja
-Syödä jättipitsan ilman oksennusta tai pahaa oloa
-Nauttia elämästä
-Silittää elefanttia ja leijonaa
-Suudella Brandonia uudelleen

Siinä oli vähäisen mitä mieleltä juolahti. On asioita mitä haluaisin toteuttaa, mutta tiedän ettei minusta ole siihen. Ei vaikka joku tekisi minusta sellaisen.

"Skylar, sä olet taas omissa ajatuksissa." David huokaisi syvään. Nyökkäsin ymmärrykseksi. David kohotti kulmaansa. "Mikä on?"

"Ei mikään, mä... Olen vain väsynyt. Mä en vaan jaksa enään." Kerroin Davidille. David nyökkäsi.

"Mitä sä sitten ha-" David aloitti, mutta puhelin soi. "Susanna, menen sairaalan katsomaan tytärtäni."

"Ok." Huokaisin syvään ja join vettä. Päätin pukea kengät jalkaan ja kävellä saiteiseen ilmaan.

Kävelin ruokakauppaan ja päätin ostella asioita. Tungin kaiken reppuun ja menin käymään kotona. Muistin missä vara avain oli joten aukaisin oven varovaisesti. Isäni tai Cabin autoa ei ollut pihassa, joten tieni oli turvallinen. Kävelin isäni ja äitini huoneeseen. Kaikki oli ennallaan. Niin ennallaan, että siellä olo sattui.

Katsoin kuvia äidistäni joissa hän hymyili isän vierellä. Kuvissa oli myös Cab ja minä. Onnellinen nelihenkinen perhe. Niin sitä saattoi olettaa kuvien perusteella. Kyynel vieri poskelleni. Minulle iski äitiä ikävä. Eniten minua ahdisti. Ahdisti päätökseni. Hetken oltuani ja tehtyäni hommat kotoa, menin Owenille.

Owenin luona ei mitään ihmeellistä. En käynyt sisällä tai soittanut hänelle. Kävin vain postilaatikolla.

Kävelin Harrisonin luokse. Tai siis.. Menin linja-autolla. Aukaisin Harrisonin varaston oven vara avaimella, jonka olin löytänyt takapihalta.

Ja taas kotia. Menin tällä kertaa sinne missä asuin. Kävelin kengät jalassa omaan huoneeseen ja otin pari asiaa mukaani. Kävelin Davidin makuuhuoneeseen ja katsoin heidän onnellisia kuvia.

Kävelin ja kävelin. Koko päivä oli yhtä jalkojen kuluttamista. Mutta se palkittiin. Pääsin lepäämään rauhassa kalliolle. Siellä missä tapahtui Levin ja minun suudelma... Ja paljon muuta. Siellä paukkui raketit ja paska vuosi kääntyi ylle. Siellä mursin jalkani. Siellä nauroimme. Patikoimme. Siellä kävin äitini kanssa kahdestaan, vaikka välillä äitini osasi olla inhottava.

Mutta... Rakastin häntä ja rakastan edelleen. Todella karua, mutta totta. Rakastan muita, mutta muut eivät ikinä minua takaisin. Rakkautta on vaikea löytää. Yleensä siihen liittyy raha ja ulkonäkö.

Se jos mikä vituttaa.

Miksi maailma ei voisi olla täydellinen? Maailmassa on paljon muutettavaa, mutta paljon myös ihan hyvää. Tai... En tiedä.

Istuin kallion kylmälle pinnalle ja nojasin puuhun. Katsoin kelloa. 21.00. Kylmä ilma oli ympärilläni. Puut huojuivat tuulessa. Aurinko oli kadonnut. Niin oli lämpökin. Ja kaikki muu... Aukaisin puhelimeni ja menin instagramiin. Laitoin maisemasta kuvan ja suljin puhelimeni. Lähetin myös Brandonille viestin. Todella tärkeää tietoa. Tiedän. Mutta kaikella on tarkoituksensa.

Eiks vaa?

No tällä ainakin.