Story pieces of my life

26

Kävelin kouluun. En ollut peittänyt haavojani mitenkään, vaikka isä oli räyhännyt minulle siitä. Sanoin vain hänelle että se oli hänen vika enkä minä aio meikata avohaavoja tai mustelmia piiloon vain hänen känni mokan takia. Haisin viinalta. En jaksanut edes laittaa itseäni ihmisen näköiseksi. Minulle oli ihan sama mitä ihmiset minusta ajattelivat, sillä eihän sillä ollut enään mitään väliä mihinkään enään. Elämäni oli jo paskaa joten ei se paskemmaksi enään voinut muuttua. Ai niin. Unohdin mainita, että rakkaat veitset löysivät tiensä takaisin luokseni. Noh.. Ei siitä sen enempään. Raivostuisit sinäkin turhaan. Sinä et varmasti osaa samaistua tilaani niin turhaan olet vihainen. Katso peiliin. Mutta jos osaat samaistua tilanteeseen etkä tuomitse, nostan sinulle hattua ja tuhat voima halia.

Kävelin suoraan musiikin luokan eteen ja koputin oveen. Olin myöhössä. Potkin kengät naulakon alle ja jätin takin naulakkoon. Willhelm avasi oven ja jäi katsomaan minua hölmistyneenä, hän katsoi varmaankin haavaani ja mustelmaa leuassani. Sain tänään vielä poskeenikin violetin mustelman. Kiitos isän...

"Onko kaikki hyvin?" Willhelm kuiskasi ja katsoi minua huolestuneena.

"Joo on... Kaaduin pyörällä." Valhe.. Willhelm nyökkäsi ja päästi minut auditorioon. Istuin keski riville, ja katsoimme jotain dokumenttia musiikkiin liittyen.

Auditorion ovi aukesi ja näin Davidin huolestuneen katseen kohdistettuna minuun. Voi vittujen kevät nyt. Sen sit piti mennä lavertelee Davidille? David osoitti minua ja kutsui sormellaan luokseen. Menin hänen eteen ja ihmettelin suurilla silmillä miksi hän minua kutsui.

Menimme luokasta ulos käytävälle. Istuimme pyöreille pöydille. Istuin itse pöydän päälle, joka vahingossa keikahti joten luovutin ja istuin tuolille Davidin eteen.

"Mistä nuo haavat ja mustelmat tulivat?" David kysyi katse tiukasti minun silmissä, jotka välillä vaelsivat ympäri haavojani.

Huokaisin syvään katse maassa. Nostin katseeni Davidiin, vedin oikean jalan tuolin päälle, pistin pääni polven päälle ja halasin jalkaani. "Kaaduin pyörällä ja iskin pääni kiveen."

"Pitääkö mun tulla sanomaan sille kivelle pari valittua sanaa?" David kuiskasi huolestuneena ja laski kätensä olkapäälleni silittääkseen sitä. David tajusi mitä tarkoitin kivellä...

"Ei tarvitse... Se kivi on varmaan juonut jo itsensä sammuksiin, joten ei ehkä ole tällä planeetalla nyt seuraaviin päiviin." Mutisin.

"Toivottavasti et valehtele." David laski lasinsa pöydän päälle ja hieroi nenänvartta hermostuneesti.

"En valehtele..." Valehtelempas. Tuokin oli iso vale. Yritin katsoa Davidia uskottavasti, mutta David huokaisi syvään. Hän katsoi hetken minua miettien ja antoi sitten periksi.

"Skylar... Soita jos kaipaat takaisin. Sosiaalityöntekijätkin varmasti päästäisivät sinut takaisin minun luo jos vain tahtoisit." David ilmoitti huolissaan. Nyökkäsin pienesti katse pöydässä. Varmasti soitan jos haluan, mutta haluan yrittää elää kotona. Enkä halua pettymyksiä koko perheelleni. Tai siis niille ketä siinä on enään jäljellä...

"Mä haluan vain yrittää elää normaalia elämää... Enkä halua laitokseen... Kyllä minä sinun luokse haluaisin, mutta päästäisivätkö he minua sinun luo, ei varmasti." Huokasin syvään, nostin katseeni Davidiin ja otin puhelimen taskustani katsoakseni kelloa.

"Skylar.. Me pärjätään yhdessä. Ole kotona normaalisti ja jos tuollaista tapahtuu taas niin sano minulle... Yritän saada sinut kokonaan asumaan luokseni siis jos vain haluat." David ilmoitti minulle ilon uutisen. Hymyilin pienesti ja muodostin huulillani 'kiitos'.