Skylar Lane, huonosti rakennettu kivikasa, joka voi sortua milloin vain pienen hipaisun takia. Skylar ei paljoa pidä kosketuksista tai huomio pisteenä olemisesta, mutta silti salaa uskaltaa haaveilla hyvästä elämästä, vaikka sellaista on vaikea saad...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Tässä luvussa on vähän tekstiä... Ja tää saattaa tuntua "pakotetulta" tai "tönköltä" Johtuu ihan vaan siitä ettei mulla ole inspistä kirjottaa.
Ja mä teen atm uutta kirjaa.. (huono idea) Mutta ite tykkään sen juonesta... Se on "fanfiction" xD Mutta saa näh julkasenko sitä sit ihan heti.
Ja kiitos 1K lukijoista! (Wattpad joko sekoilee tai sit joku teistä on käyny jokasen luvun lukemassa uudestaan ja uudestaan...) Mutta kiitos silti kun luette tätä❣️🤗 tää kirja on mulle aika sillee tärkee...
Joten olkaa maltillisia! Kirja tulee loppuun ennen kesälomaa! Tai ennen taas koulujen alkua...
Love you!❣️
"Skylar jäisitkö luokkaan?" David kysyi. Nyökkäsin ja suljin oven muiden perästä kiinni. Istuin kemian pulpetin päälle. Katsoin Davidiä. David huokaisi syvään ja katsoi minua surullisesti. Tai okei. Ei surullisesti vaan huolestuneesti.
"Olen pahoillani kaikesta... Tulisit kotia." David sanoi pahoittelevasti. Nyökkäsin ja purin huultani. Katsoin likaisia kenkiäni. Pitäisikö mun mennä? No mitä sä siitä menetät...
"Okei." Nyökkäsin katse kengissäni. Nostin katseeni Davidiin. David hymyili leveästi.
"Oikeasti?" Hän varmisti pieni hymy huulillaan.
"Joo, mä tuun koulun jälkeen. Haen vaan kamat." Sanoin. David näytti yllättyneeltä. Hymyilin ja lähdin luokasta ulos sillä seuraava tunti alkoi.
En tiedä oliko virhe palata kotia, mutta totta puhuen minulla oli kamala ikävä Davidiä. Rakastin häntä. Ja hän oli vähän niin kuin toinen isäni. No sen hän jo todisti...
Koulun jälkeen Brandon haki minut. Istuin auton kyytiin ja huokaisin syvään. "Joko nyt olet puhunut Davidille?" Brandon kysyi. Pyöräytin silmiäni.
"Joo, meen tänään kokeilee olla himas." Sanoin alakuloisena ja nojasin auton viileään sivuikkunaan.
"Muista, että jos jotain tapahtuu niin voit aina tulla luokseni." Brandon ilmoitti katse tiessä ja pieni hymy huulillaan. Nyökkäsin.
Ei se kotia meneminen itse asiassa ollut niin paha juttu. Ehkä se oli enemmän sen reaktion odottaminen. Ja se ettei tiedä rakastaako kukaan enään minua. Sillä aiemmista kokemuksista on jäänyt todella paha maku suuhun...
Heti kun palasin kotia niin David ja Susanna pyysivät anteeksi. He majoittivat Austinin hetkeksi sohvalle että saisin olla rauhassa. Se oli itseasiassa hyvä idea sillä Austin oli välillä aika vittuileva jos sille päälle sattui.
Olin jo viikon asunut taas kotona. Brandonin kanssa juttelimme puhelimessa aina kuin vain pystyimme. Niin... Sekin meni sina siihen että jompi kumpi suuttui jollekin. No jaa. Kuka sanoi että elämä olisi tarkoitettu olemaan helppoa? No sitä minäkin.
