Story pieces of my life

42

Ja... Jos te huomaatte ihan sama missä tai jos itse ootte samanlainen kuin Skylar niin hakekaa apua itsellenne ja sille kenet huomaat olevan samanlainen kuin Skylar.
Mä tiedän sen ettei avun hakeminen ole helppoa.
Se on ihan vitun perseestä. Mua itseä syyllistettiin siitä ja haukuttiin heikoksi. Mutta mä olen heikko. Me emme ole rautakankeja. Me emme kestä loputtomiin.
Joten voimia kaikille keiden läheinen tai itse taistelee näistä samoista asioista mistä Skylar.

Love you🥰

Brandon🥕
2 viikkoa myöhemmin.

"Olen Brandon Pacey", sanoin kaikille sisällä olijoille ytimekkäästi. Naurahdin hermostuneena ja kosketin kulmakarvaani. Minulla oli aina hermostuneena pakko tehdä niin. Ihmiset katsoivat jalkojaan ja minua. Vedin syvään henkeä ja jatkoin puhumista.

"Olin Skylarille porkkanapää", naurahdin. Kaikki katsoivat minua valmiina purskahtamaan itkuun. "Skylar Lane... Hän oli sympaattinen, kaunis, ystävällinen, lahjakas, aito ja täydellinen. Hän ei itse niitä piirteitä itsessään nähnyt, joka oli oikeastaan todella harmi." Kerroin. Pidin pientä taukoa sillä kyyneleet uhkasivat tuloa. Lupasin ennen hautajaisiin menemistä etten itke, mutta... en pystynyt pidättelemään. Purin huultani ja yritin jatkaa puhetta.

"Tapasin Skylarin eläintarhassa, olin silloin työmatkalla ja Skylar oli karannut kuulemma luokkaretkeltä junaraiteille seisomaan. Näin raiteilla helposti haavoittuvaisen ja kauniin pienen tytön. Tiedän sen ettei me ehkä lain mukaan sovita yhteen, mutta minä rakastin Skylaria ja tulen aina rakastamaan... Luen vielä Skylarin viimeisen tekstiviestin minkä hän lähetti minulle." Avasin puhelimeni ja menin Skylarin viesti kenttään. Käteni tärisi ja sydän sykki hyvin nopeaa tahtia.

"Mä olen pahoillani.. Okei ehkä sä halusitkin tätä xD Oot varmaan jo poistanu numeroni ja näin.. Oot unohtanut mut kokonaan, joka on hyvä juttu, sillä sitten mun ei tarvitse miettiä sattuuko mun seuraava askel.. Ajattelin nyt ilmoittaa, että tästä lähtien ollaan niin kuin ollaan aina oltu.. Ilman toisia.
Kuvittele, että mua ei ole koskaan ollutkaan. Sä olet onnellinen ilman mua. (Mitä nyt onnellisuus tarkoittaakaan, mut tiedät pointin.) Mä tiedän sen. Sulla on paljon niitä kavereita keitä sä tuet ja mä arvostan sitä. Sä olet vahva persoona ja selviydyt kyllä hankalista tilanteista.
Sun pitää vaan antaa aikaa itselles. Älä syytä itseäsi. Mä oon vaan tullu siihen pisteeseen, että en tiedä mitä mun pitää tehdä.. En tiedä mitä mä jatkossa tulen tekemään. Kaikki päätökset mitä mä tulen jatkossa tekemään varmasti satuttaa kaikkia ja itseäni. Mä vaan toivon, että seuraava päätös jonka mä tulen tekemään ei johda ikävyyksiin. Mä olen kuitenkin selvinnyt kaikesta paskasta... Tai siihen asti, että kaikki paska on repinyt mut pala palalta.
Olen kivikasa.. Heikosti rakennettu sellainen. Tai sit oon hyvin terävä lasinsirpale.. satutan niitä ketkä on lähelläni. Tuotan heille tuskaa. Vaikka se tyhmältä kuulostaa mä aistin kaikkien tunnetilat ketkä ovat lähelläni kasvotusten. Mä nään heti jos mikään ei ole hyvin. Mä nään heti jos mä satutan jotain. Ja se satuttaakin mua.
Mä en vaan jaksa kerta kaikkiaan katsoa ympärilleni ja huomata minkälaista tuskaa olen aiheuttanut. Se pistääkin miettimään onko järkeä elää jos ei pysty tekemään mitään järkevää. Vastaus on ei. Tai ainakin mun kohalla.
Kävin tos kesällä katsomassa yhden elokuvan en muista nimeä.. Niin siinä elokuvassa yksi nainen oli kuolemassa. Se teki kaikkensa, että se saisi jotain millä se saa parannettua itsensä, että se ei kuolisi. Se jopa oli tappamassa koko maapallon jos vain siitä oli kysymys. Olin aivan sanaton koko elokuvan jälkeen. Se tietenkin loppui hyvin. Mä vaan haluisin, että mullakin olisi into elvyttää itseni. Tekisin kaiken, etten kuolisi. Mutta mun tapauksessa mä teen kaiken, että mä kuolisin.. Kaikki se vaiva mitä mä aiheutan mun ympärille saa mut ahdistumaan.
En nyt väittäis, että sullakaan vissiin on kaikki hyvin..
Mutta aattelin nyt vaa kysyy ja haluun rehellisen vastauksen... Oothan sä kunnossa? Voitko hyvin?
"Välillä pitää vaan päästää irti" opo sanoi yhellä opon tunnilla. Se jäi jotenkin kummittelemaan mun aivoihin. "Tee se mikä tekee muut onnelliseksi" oli opon toiset sanat tänä lukuvuonna. Eli mä teen sen mikä tekee muut iloiseksi.. En onnellisuudesta tiedä. Mutta mä päästän irti. Olen valmis päästämään jos sä olet valmis. Sano se.. Oletko valmis päästämään irti? Olet tietenkin. Good..
Oho tulipas tästä pitkä xd mutta mä toivon, että sä et jää inhoamaan mua. Musta tää päätös tuntuu vaan helpommalta. Mä en inhoa sua. Mä pelkään, että mä jonain päivänä teen päätöksen joka satuttaa sua tosi tosi paljon. ( okei ketä mä huijaan?) ei se sua satuttais.. ehkä? En tiedä. Mä en edes tiedä mitä sä musta ajattelet. Mutta sä olet maailman parhain ihminen kehen mä olen ikinä tutustunut. Muista se! Ja mä en estä sua.. sä voit sano nyt mitä haluut. Sä voit haukkua mut maan tasalle jne.. Ja mistä tälläinen mielen osoitus? Mä oon miettiny tätä ihan vitun kauan..
Muista myös se, että mä en tule ikinä unohtamaan sua.. se lämpö joka susta on huokunut on saanut mun jatkamaan omaa elämääni. Eli ole ylpeä siitä, että sä olet juuri sinä. Mä teen vaan tän sun parhaaks.. Mä en halua satuttaa sua.
Ystävällisin terveisin: Skylar Lane x", sanoin puheeni loppuun ja nostin punaiset silmäni Davidiin, joka katsoi minua haikeasti.

Istuin omalle paikalle ja jäin kuuntelemaan papin hölötyksiä. Huokaisin syvään ja yritin pitää itseni vielä kasassa. En vain pystynyt siihen. Ryntäsin kesken hautajaisten ovesta ulos ja istuin pihalle penkille rauhoittumaan.

Hengitin syvään ja aloin karjumaan. Hakkasin nyrkkiä reiteeni ja annoin itkun tulla. Kuulin askeleita vierestä. Owen istui viereeni hiljaisesti ja katsoi edessämme olevaa puuta.

"Tiedän miltä sinusta tuntuu", Owen kuiskasi käheästi. Nyökkäsin ja yritin ymmärtää Skylarin päätöstä.

"Oliko hänellä kauankin ajatusta.. noh.. kuolla?" Kysyin kipeän kysymyksen. Owen katsoi minua ja siirsi katseen käsiinsä.

"Vitosluokan loppupuolella Skylar kirjoitti äidinkielessä itsemurhaan liittyvän pienen novellin, se oli tietenkin koko luokalle järkytys, mutta kukaan ei välittänyt." Owen sanoi ja pyyhki nopeasti valuneen kyyneleen pois poskilta. Hymyilin pienesti.

"Uskotko sä siihen että hän on nyt paremmassa paikassa?" Kysyin katse huojuvissa puissa.

"Uskon. Hän on siellä missä hän ansaitsee olla. Skylar ei ansainnut tätä julmaa paskaa, hän ansaitsee parempaa", Owen sanoi silmät säihkyen. Nyökkäsin ja nielaisin.

Niin... Skylar ei tosiaan ansainnut tätä julmaa maailmaa... Mietin aina olisinko voinut tehdä asioita toisin. Meillä kaikilla olisi parannettavaa aina jossain. Mutta tämä. Toisten ihmisten huomioiminen niin se pitäisi ottaa kunnolla huomioon. Se ei ole helppoa. Päinvastoin, mutta aina voi yrittää.

Yrittänyttä ei lasketa vai miten se meni Skylarin sanojen mukaan?

"Lasketa ei yrittänyttä ellei ole yrittänyt kädet verille asti."