Story pieces of my life

19

Linkutin nilkkaani keittiöön. Nilkka oli ihan hirveän kipeä. Pojat olivat heränneet ja Harrison teki aamupalaa. Haistelin pekonin ja kananmunan tuoksua. Se sai mahassani kiertämään. David luki hiljaisesti lehteä päydän äärellä, niinkuin aina. Owen ja Levi pelasivat korttia. Levi oli myös samalla puhelimella.

Olinko ihan hirveä jos vilkaisin kelle hän jutteli? Hän jutteli kelles muulle, kuin itse Coralille. Näin Coralin viestin. 'Rakastan sua ja sä mua, joten.. Tuu takas himaan ja julkistetaan suhde.. ei me ees olla mitään sukua keskenämme.'

Muistan sen päivän, kun Coral kehuskeli sillä, että hänen perhe saa vaihto-oppilaan, joka on aussi poika ja, kuinka hän aikoo pokata sen. Kappas onnistu Coral sentään jossain.

Olin vihainen. Hypin yhdellä jalalla Owenin viereen ja annoin hänelle poskelle pusun. "Huomenta." Mutisin väsyneenä. Rojahdin tyolille ja laskin raskaan pääni pöydälle.

Tunsin kun joku koski olkapäähäni hellästi. "Ota panadol." David antoi panadolin eteeni ja kylmää vettä. Hymyilin kiitokseksi ja vedin hyvillä mielin panadolin suuhun. Se sentään auttoi jotain.

Levi hymyili minulle. En hymyillyt takaisin. Hän on sydämetön paska. "Pelaa korttia meidän kaa."

"En jaksa."

Harrison ja David istuvat myös pöydän ääreen. He joivat kahvia ja juttelivat jostain uutisesta, kun lapsen isä oli tehnyt jotain aivan hirvittävää.

"Skylar pelaa pliis meiän kaa." Owen rukoili. Siis kirjaimellisesti rukoili. Hän laittoi kädet rukous asentoon ja alkoi lausumaan rukousta jumalalle. Että minä Skylar pelaisin korttia hänen kanssaa.

Mulkaisin häntä ja sitten muita. "En jaksa."

"Mikä sulla on?" Levi kysyi. David kohotti minulle kulmaa ja virnuili. Harrison hänen vieressään mietteliäänä.

"Mä en vittu nyt vaan jaksa!" Huudahdin ja lähdin nilkuttamaan hitaasti portaita kohti. Hemmetin jalka.

"Sil taitaa olla se aika kuusta." Kuulin Davidin vetävän maailman huonoimman läpän. Käännyin ympäri ja katsoin miehiä, jotka katsoivat minua.

"Mikä vittu teillä on?! Jos mun jalka on kipeä enkä jaksa pelata sen takia niin ei mun pakko myöskään ole!" Hypin yhdellä jalalla huoneeseeni samalla kuunellen poikien mutinoita toisilleen. Olin ainoa nainen talossa ja se oli uuvuttavaa. Ei ollut ketään kuka ymmärtää. Olin taas yksin. Tai siis aina olen ollutkin.

Teki niin paljon mieli ottaa terä ja viiltää ranteet auki, mutta sitä en minä tehnyt, vaikka mieli teki. Makoilin sängylläni katse kohti kattoon. Hengitin syvään ja annoin silmieni valua kiinni.

Olin lukittautuneena pari viikkoa omaan huoneeseeni. Olin lukittautunut ahdistuksen takia ja myös jalkani. Nyt se oli paljon premmassa kunnossa kuin minä itse. Olin ne kaksiviikkoa yrittänyt kerätä itseäni kokoon. David oli jo kyllästynyt tappelemaan kanssani ja antoi olla. Hän merkkasi poissaoloni ilman mutinoita vihreäksi.

Sain hiilattua vihdoin perseeni portaat alas katsomatta peiliin. Kuten tiedätte en voi olla katsommatta peiliin. Vilkaisin vahingossa peiliin. Jäin katsomaan vessan peilistä itseäni.
Peilistä minua katsoi väsynyt tyttö. Tyttö, joka sortuu viiltelyyn. Tyttö, joka itkee kun on yksin, sillä ei halua näyttää heikolta. Tyttö, joka säilyttää sisällään hyvin synkkää ja mustaa salaisuutta. Tyttö, joka on väsynyt esittämään. Minä olen se tyttö. Olen tyttö, jolla on ihan vitun paljon salaisuuksia sen heikkouksista.

Itken, jos itkettää, mutta harvoin tunnen enään mitään. Olen turtunut jääpala. Odottaa sulamistaan. Mutta kun sitä ei tapahdu.. Se jäätyy ikuisiksi ajoiksi ja räjähtää tuhansiksi sirpaleiksi.