Story pieces of my life

31

"Skylar herää! Susanna ja Austin muuttavat parinkymmenen minuutin päästä meille!" David huusi ovelta.

Tuhahdin ja pyörähdin toiselle puolelle sänkyä. Tai ainakin luulin niin, mutta todellisuus oli aivan muuta. Tipahdin sängyltä kylmälle kovalle lattialle peiton kanssa. Älähdin kivusta ja katsoin ovelle josta kuului naurua. David katsoi minua huvituneena. Näytin hänelle keskisormea ja nousin seisomaan. Päälläni oli pelkät alusvaatteet, mutta ei se minua haitannut.

Puin vaattet päälle ja käännyin katsomaan Davidiä. David hymyili leveästi. Heitin häntä tyynyllä. Juuri sopivasti ovikello soi. Tuhahdin.

Menimme alakertaan auttamaan uusia asukkaita muutossa. Saisivat muuttaa vaikka aavikolle... Aloimme raahaamaan näiden tunkeilijoiden matkalaukkuja huoneisiin. Heillä ei onneksi ollut mitään suurempia tavaroita mukana. Susannalla oli vain yli viisi matkalaukkua mukana ja jotain keittiötarvikkeita. Austinilla taas yksi iso urheilukassi olallaan.

Aloimme syömään keittiön pöydän äärellä pitsaa muuton jälkeen. Katsoin pitsaani ällöksyen, mutta söin sen silti kokonaan. Tai ainakin yritin. Minulla oli todella täysi olo. Paha olo valtasi mieleni. Katsoin kolmea ihmistä ruokapöydässä. He söivät pitsojaan hiljaisesti ja hyvillä mielin.

Nousin ylös ja lähdin omaan huoneeseeni. Tai siis omaan ja omaan... Eihän se enään minun ollut. Istuin sängylläni ja hengitin syvään. Painoin pääni polviini ja nojasin seinään selälläni. Olisin halunnut itkeä. Päässäni pyöri aivan liikaa ajatuksia.

Vitun läski, miksi söit? Nyt lihoat. Ainakin kärsit. Nyt musta tulee läski... David ei halua mua enään jos alan nyt itkemään. Vittu mä oon heikko paska. Skylaaaaar..... Sulla on se terottimen terä penaalissa.... EI! Jos David tulee yhtäkkiä! Tai Austin! Pieni viilto vaan... Ei sitä kukaan huomaa... No kyllä huomaa! No reiteee ofc! Ei siitä kukaa huomaa, ellet sä ny alus vaatteilla hillu Austinin edessä... Vittu.. No okei fine!

Kömmin ylös sängyltä ja otin sängyn alta reppuni. Repun sisältä otin penaalin ja penaalin sisältä otin terottimesta irroitetun terän. Huokaisin syvään ja istuin takaisin sängylleni. Katsoin vain terää ja sitten ovea nenäni edessä. Yritin kuunella naurun ääniä alakerrasta ettei vahingossakaan kukaan tule huoneeseen. Olen kehittynyt siinä tarkkailussa todella hyvin. Johtuu varmaan siitä, että minun piti aina pienenä olla valppaana isäni tai äitini tuloon huoneeseeni.

Huokaisin turhautuneesti ja vedin hupparin hihan ylös. Vanhat haavat olivat tummia. Nielaisin ja asetin terän kahden vanhan arven väliin. Painoin terää vain ihan vähän ja vedin terää hitaasti ihollani. Tein pienempiä haavoja nopeasti siihen viereen. Veri tuli pieninä pisaroina ulos ohuista haavoista. Sitten taas todellisuus iski. Laitoin nopeasti terän takaisin penaaliin ja reppuun. Otin vanulapun ja kuivailin verta vähäisen pois iholta ettei se sotke kokonaan huppariani, mutta jätin silti veren näkyviin. En ikinä puhdista haavoja, sillä läski ihoni ei ansaitse sellaista kohtelua.

Nojasin seinään ja katsoin vain edessäni olevaa vaaleanharmaata ovea. Olin tyhjä. En tuntenut yhtään mitään. Aloin miettimään yhtä asiaa. Asia joka vaivasi minua monta yötä. Monta päivää. Monta aamua.

Kuolema. Mitä tapahtuu kun kuolen? Jos kuolen? Päätyisinkö parempaan paikkaan? Jos mä nyt kuolisin niin kerkisinkö syntyä parempana ihmisenä parempaan perheeseen? Jäisikö kukaan rakastamaan minua? Olisinko vain kuollut? En tuntisi mitään. En ajattelisi. Niin. En ajattelisi. Miltä se tuntuisi? Mahtavalta? Kituvalta? Miltä? Haluaisin kokeilla. Halusin kuolla. Olisin itsekäs, mutta... Mä oikeasti ajattelin muita. Koska mä satutan muita läsnäolollani niin silloin kun kuolisin niin en enään satuttaisi. Sillä siitä vuosia eteenpäin ei kukaan enään muista minun hymyäni. Ei läskiä kehoani. Ei rumaa naamaani. Ei ongelmiani. Ei mitään minusta. Ei edes pienintäkään solua enään muista.