where the broken hearts go?/Draco Malfoy

Se parempi ensi suudelma

7.10.1995

"Am, Amara. No voi ny vittu Amara Lilith Hawkes herää!"

"Ei se kuule Fred, venaa. Aqualito!" Georgen sauvan kärki purskautti kylmän vesi ryöpyn naamani. Aloin kakomaan ja nousin istumaan silmiäni pyyhkien.

"Voi pojat! Näin kamalaa unta, te näytitte jonkun kirjan ja aioitte perustaa bändin ja..."

George laski käden olalleni ja sanoi.

"Voi rakas, se ei ollut unta." Hänen huulensa vääntyivät hymyyn samalla kun oma naamani valahti.

"Että kehtasitkin pyörtyä!" Fred sanoi teko järkyttyneenä. Näytin pojille kieltä ja nousin seisomaan.

"Bändin!" Kiljaisin.
"Yksi teillä ei ole soittimia. Kaksi en osaa laulaa velholauluja, saatika laulaa ollenkaan. Olen esiintymis kammoinen ja te luultavasti surkeita. Eikä meillä olisi edes keikkoja tai katsojia!" Hengästyin jo pelkästään kaiken sen sanomisesta. Fred nousi ylös eteeni. Normaalisti hän ei kehdannut mutta nyt hön otti kovat keinot käyttöön.

Poika ojentautui koko pituuteensa jonka takia joiduin kurottamaan pääni joka sai minut näyttämään ja tuntemaan itseni viisi vuotiaaksi.

"Meillä on soittimet, tuli terät itseasiassa. Osaat laulaa todella hyvin, me ollaan kuultu", hän aloitti

"Missä?" Kysyin järkyttyneenä.

"Kotikolossa, laulat pahuksen hyvin kun oot suihkussa." George joka oli siirtynyt takaisin sohvalle totesi.

"Ens kerralla eristän seinät." Mutisin hiljaa.

"Sun ei tarvis laulaa velholauluja, meidän yleisö innostuis varmaan enemmän jos soitettais jotain muuta kun perus velho poppii." Fred jatkoi.

"Meidän yleisö!" Sanoin hädissäni.

"Meidän yleisö. Rauhotu Am, et voi perääntyä meillä on keikka jo sovittu. Seuraavan huispaus voiton jälkeisissä bileissä." George sanoi ja nosti kätensä olaltani. Romahdin sohvalle paniikkisena. Pojat vain virnistivät ja juoksivat lavalle. Lavan luota lensi pian pitkässä kaaressa ensin kokonainen rumpusetti ja sitten kiiltävä punainen kitara.

"Ei voi, ei voi. Onko teillä skeba 1900 ja noi rummuthan maksaa maltaita." Sanoin järkyttyneenä ja nousin istumaan.

"Mistä sä sen tiiät." Fred kysyi nenäkkäästi.

"Koska oon kuolannu noiden perään viimeset kaksvuotta viistokujalla. " Sanoin irrottamatta katsettani rumpujen kiiltävästä pinnasta.

"No nyt meillä on tällaset, että saat varautua hyvään soittamiseen." George jatkoi ja istui rumpujen ääreen.

Pojat näyttivät upeilta soittaessaan. Fredin pisamaiset sormet käsittelivät kitaraa ammatilaismaisesti ja Georgen rummutus oli kuin lasten leikkiä. Parhain kohta heidän soittamasta kappaleestaan oli kuitenkin kertosäe jossa musiikki vaihtui villimpään ja rokimpaan. George heilutteli rumpukapuloita upean näköisesti ja Fredin leiskuvat hiukset heiluivat hänen eläytyessään soittamiseen.

<<>>

Soitimme koko illan. Poikien niin sanottu kaksosen vaisto auttoi heitä improvisoimaan upeasti jolloin pystyin vain alkaa laulaa sanoja jotka tupsahtivat mieleeni. Kello oli puoli kymmenen kun lähdimme nauraen takaisin oleskeluhuoneelle. Ulkona liikkumislielto  oli jo alkanut joten jouduimme kävelemään täydessä hiljaisuudessa. George ja Fred yrittivät naurattaa minua erilaisilla ilmeillä. Yritin pidättää naurua mutta lopulta vasta noin puolessa välissä matkaa repesin totaalisesti ja aloin nauraa holtittomasti. Kuin silmänräpäyksestä Voro ilmestyi käytävälle ja sihisi.

"Oivoi pulassa ollaan." Keltaiset hampaat välkkyen hän alkoi raahustaa luoksemme.

Lähdimme juoksemaan pakoon toiselle käytävälle. Tiemme erkanivat nopeasti mutta nauroin silti edelleen yhtä iloisesti. Tummat hiukset hulmuten ja hame pienesti lepattaen tunsin itseni eläväksi taas.

"Vittu kato etees!" Pojan ääni sähähti minulle. Olin törmännyt johonkuhun juostessani. Nousin nopeasti ja katsoin poikaa silmiin. Draco.

Lähdin kävelemään pois päin pojasta äkkiä. Eieieiei. Juuri tätä pelkäsin. Pelkkä pojan näkeminen sai minut jo kyyneliin.

"Am, oota. Amara hei venaa!" Draco huusi ja juoksi luokseni. Tunsin käden tarttuvan käteeni ja käännyin.

Muutaman sekunnin,minuutin, päivän tai vuoden jälkeen irtauduin siitä paremmasta ensi suudelmasta. Katsoin Dracoa joka piti edelleen lanteistani kiinni ja aloin nauraa.

"Anteeksi", nyyhkäisin. Poika painoi sormensa huulilleni.

"Ei se mitään, älä turhaan pyydä anteeksi", hän sanoi. Kurtistin kulmiani. Oliko hän nauttinut ajastaan ilman minua.
"Olemme saaneet aikaa ajatella." Hän jatkoi.

"Draco tämä on väärin, kaikilla maailman tavoilla." Sanoin.

"Ei se haittaa, Amara. Minä suojelen sinua kaikelta mitä voi käydä, uhraudun." Draco sanoi hiljaa silittäen hiuksiani.

"Entä jos sinulle käy jotain, en kestäisi sitä." Sanoin kyynel silmässäni.

"Ei minulle käy mitään." Hän sanoi.

"Lupaatko." Kuiskasin.

"Lupaan." Hän kuiskasi sulkien minut samalla uuteen ihanaan suudelmaan.

Tämä tuntui silloin ihanimmalta ja samalla pelottavimmalta asialta koskaan. Nyt kun jälkeen päin ajattelen kuinka vain yksi suudelma muuttikin molempien elämästä helvettiä, en tiedä mitenpäin olla. Kuinka vain yksi suudelma oli kohtalomme sinetti joka antoi alun kaikelle tulevalle.