where the broken hearts go?/Draco Malfoy

Murtunut häntäluu

Maanantai 28.2.1996

Viikko ilman draaman draamaa tuntui pelottavan tyhjältä. Olin viimeksi viettänyt näin normaalin viikon neljännellä. Draco oli lähtenyt jonkin näköisen vartijan kanssa viimeviikon maanantain aamiaiselta. Olimme uhranneet yhdet mitättömät silmäykset, joka tuntui kauhealta. Öisin haaveilin että voisin vain karata jonnekkin. En halunnut olla jästi muttei tämä elämä noitanakaan kuulostanut houkuttelevalta. Voisinpa vain vaihtaa todellisuutta, matkata toiseen ulittuvuuteen jossa olisin uusi ihminen uudella elämällä.

Voisin aloittaa elämän sinitukkaisena skeitterinä Los Angelesissa tai suloisen aamiaispaikan omistajana Pariisissa, mutta ei, olen lukossa tässä päänsisäisessä helvetissäni.

Olin miettinyt ja miettinyt ja en siltikään tiedä mitä teen häiden kanssa. Halusin nähdä ne, mutten halunnut muiden näkevän minua. Olin lukenut kutsun jotain miljardi kertaa enkä vieläkään tiennyt mitä ajatella.

Teidät on ystävällisesti pyydetty liittymmään seuraamme kun Draco Lucius Malfoy ja Astoria Greengrass sanovat toisilleen tahdon lauantaina 26.3.1996 Malfoyn kartanossa. Paikalle toivoisimme teidän saapuvan 13.00 ja on suotavaa tuoda mukana avec. Pukukoodina toimii oma vapaus, kunhan vieraat pitävät tummia värejä.

Kirjeen sanoma oli lähes mitää sanomaton, mutta samaan aikaan se tuntui olevan liian täynnä tietoa. En edes tiedä kenet ottaisin avecikseni.

Ron tai Harry eivät olleet vaihtoehtoja, heillä oli molemmilla tyttöystävät, joten en halunnut ottaa heitä. Fred ja George olivat molemmat sinkkuja, mutta en halua valita heidän välillään.

Ajatukseni katkesi kun liukastuin. Lenkkipolku oli aivan jäässä sateen ja pakkasen takia ja nyt olin persuksillani jäisessä maassa. Nousin kiroten ylös ja jatkoin juoksua, unohtaen samalla koko aiheen.

<<>>

Loitsu tunnilla oli taas yhtä ristiriitaista. Hermionen raskaat huokaukset ja silmien pyöritykset saivat minut epäkeskittyneeksi, mutta edessäni istuva Ron ja Effie olivat niin ihanaa seurattavaa ettei se sinänsä haitannut. Ymmärsin Hermionea täysin. Hän oli tykännyt Ronista ties kuinka kauan, ja nyt hän joutui katsomaan vierestä kun hänen paraskaverinsa (elämän rakkaus) ja koulun kaunein tyttö elivät elokuvamaista romanssia.

"Minua ei jaksaisi kiinnostaa pätkääkään kenen kanssa Ron seurustelee." Hermione väitti kivenkovana. Silti kaikki jopa Ron, tiesivät ettei hän vain kestänyt suhdetta. Pahinta asiassa oli ettei hän voinut syyttää Effietä mistään. Hän oli niin kiltti ja viaton ettei edes vihainen Hermione saanut mitään pahaa hänestä.

"Vieläkään?" Fred kysyi toiveikkaana istuessamme lounaalla.

"Ei, ei vieläkään." Hymyilin ivallisesti ja nostin käteni.

"Hemmetti." Fred murahti samalla kaivaen kaljuunan taskustaan. Olin taas kaljuunan rikkaampi.

"Tajuatteko, Hermione ei aio käydä hänen kimppuunsa. Alkaa vaikuttaa siltä että yrittäisitte tahallanne köyhtyä." Ginny huokaisi. George kohautti olkiaan ja sanoi.

"En olisi niin varma siskoseni." Hän nyökkäsi päätään Hermioneen joka näytti vielä 20min loitsutunnin jälkeenkin siltä että hän haluaisi tuhota jotain.

Ron ja Effie olivat nyt seurustelleet viikon eikä Hermione ollut puhunut Ronille sen jälkeen. Ron ja Effie molemmat tiedostivat sen, mutta kukaan ei jaksanut yrittää puhua Hermylle järkeä, sillä hän ei lopettaisi. Ainoa ongelma oli vain se ettei ollut mitään ongelmaa. Effie oli kiltti kaunis suloinen huomaavainen ja äärimmäisen ystävällinen. Hän oli Hermionen jälkeen luokka-asteen terävin tyttö eikä hän ollut koskaan seurustellut. Vaikka kuinka Hermione nuuski ja kaivoi ei hän löytänyt mitään pahaa mistä tyttöä syyttää, joten hän vain tyytyi tuhahtamaan aina kun näki heidät kahden.

En ollut vielä koskaan puhunut kasvokkain Effielle, sillä hän ja Ron pitivät kahdenkeskeisestä ajasta, ja koska tyttö oli todella ujo, mutta uskon että pitäisin hänestä. Tällä hetkellä toivoin kahta asiaa. Että häntäluuni paranisi jotta voisin mennä treeneihin, ja että Hermione saisi uuden ihastuksen jotta hän voisi unohtaa Ronin ja Effien.

<<>>

Huispaus finaalien päivästä oli ollut paljon säätöä, ja Angelina oli luvannut kertoa päivän heti kun saisi tietää. Istuin luudallani ilmassa letittämässä hiuksiani. Kukaan ei ollut vielä tullut. Istuminen siinä sattui aivan hemmetisti sillä aamuinen kaatumiseni oli ottanut pientä hittiä häntäluuhuni. En aio kuitenkaan menmä Poppyn luo, koska saisin varmaan liikunta kiellon.

Ron Harry ja Alicia juoksivat pukuhuoneisiin pian. Maanantai treenit menivät aina illallisen kanssa ristiin ja kaikki olivat AINA myöhässä. Seuraavaksi kaksoset ja Angelina juoksivat kentälle. Noin viiden minuutin kuluttua alkoi sataa ja tuulla. Huokaisin pettyneenä, treenit täytyi taas perua.

Lensin pukuhuoneille jossa kaikki jo olivat.

"Siellä sataa." Ilmoitin tullessani lämpimään pukuhuoneeseen.

"Am, hyvä ajoitus. Olin juuri kertomassa finaali päivää." Angelina virnisti. Istuin Ronin viereen ja käännyin katsomaan Angelinaa joka seisoi tuolilla kaikkien edessä.

"26.3 kello kymmenen aamulla!" Angelina täräytti iloisena. Alkoi hyväntuulinen hälinä.

26.3 kuulosti tutulta, olin kuullut sen päivämäärän jossain. Mietin hetken ja sanoin sitten.

"Angelina, se pitää muuttaa."

Kaikki käänsivät päänsä minuun.

"Miksi?" Fred kysyi virnistäen ja vinkaten silmää.

"Amara, kai tajuat että meillä meni viikko päättää pelille päivä ja aika, sinulla on syytä olla hyvä syy miksei se käy." Angelina otti minuun tuiman katseen.

"Minulla on, menoa." Totesin. En halua ainakaan vielä kertoa häistä.

"Monelta se meno on?" Angelina tiedusteli.

"No jos pelaamme oikein nopean pelin, ehdin hyvin."

Angelina kurtisti kulmiaan mutta lopulta totesi.

"Sitten pelaamme nopean ja tehokkaan pelin", hän loi taas ylipirteän katseen kaikkiin.
"Tänään vedetään kestävyys treeniä."

"Siellä sataa kaatamalla." Sanoin.

"Se onkin täydellinen sää, kymmenen kierrosta kaikille." Angelina sanoi. Kaikki nousivat.

Miten helvetissä minun kuuluisi pysyä luudallani tuossa säässä? Nousin seisomaan ja katsoin kuinka vaivattomasti Ron, Harry ja kaksoset nousivat luudilleen ilmaan.

Luudalla pysyminen oli oikeaa treeniä. Jouduin keskittämään jokaisen lihakseni siihen etten lentäisi luudaltani tuulen mukana. Kun olin hetken lentänyt kuulin Angelinan kiljuvan jostain.

"Amara lennätkö vai mateletko?"

Kiihdytin vauhtiani hieman. Se oli huono idea, sillä tunsin kuinka vastatuuli alkoi riepoa minua. Miten muut olivat niin nopeita?

Sitten muistoni tapahtumista katkeavat.