where the broken hearts go?/Draco Malfoy

Sairas

Torstai 13.11.1995 Draco Malfoyn näkökulma

Huom! Luku sisältää itsetuhoisia ajatuksia, tekoja sekä puhekieltä.

Oveen koputettiin. Tunnistin että koputtaja oli Pansy, Crabben ja Goylen koputukset olivat paljon raskaampia, eikä Blaise koputtanut, hän korkeintaan potkaisi ovea ennen tuloaan. Toisaalta olin onnekas ollessani luihuinen, koska en joutunut kärsimään samassa makuusalissa muiden viides luokkalaisten kanssa.

"Draco, aamianen alkaa pian!" Pansyn ääni kuului oven takaa.

"Ei oo nälkä, menkää te vaan." Huusin väsyneenä.

Jos oikein muistin olin syönyt viimeksi kunnon aterian lauantaina. Nousin väsyneesti sängystäni ja aloin pukea, sillä huoneeni tuntui hyisen kylmältä aamuisin. Napitin kauluspaitani ja kietaisin kaapuni nopeasti päälleni. Solmin hienot uudet kenkäni ja katsoin itseäni peilistä.

Olimme eronneet tasan kaksi viikkoa sitten, ja olin vieläkin hengissä. Outoa. Kun olin kaksi viikkoa sitten kävellyt linnan pihan poikki juuri eronneena, ajattelin että kuolisin siihen kipuun. Tuska jota olin tuntenut sisälläni Amaran menetyksestä oli ollut niin sietämätön että olin vain maannut sängyssäni ainakin viikon, jonka takia olin jälki istunnoissa koko tämän viikon.

Vedin hihani esiin ja katsoin käsivarsiani. Haavat olivat jo parantumassa, ja kipu oli loppunut. Katsoin peilistä itseäni. Poskeni olivat lommoilla ja silmäkuoppani tummentuivat päivä päivältä. Mutta olin vielä elossa.

>>>>
Amaran nk

Hän ei ollut taaskaan aamiasella. Pansy Parkinson oli juuri kävellyt Zabinin Goylen ja Crabben luo muodostaen huulilleen sanat 'ei ollut nälkäinen', ja paskat. Olin huolissani Dracosta. Kun häntä näki tunneilla hän näytti lähes sairaalta kun hän vain tuiotti eteenpäin.

Toisaalta minulla ei ollut kauheasti sanomisen varaa. En kertonut koskaan kellekkään erostamme, koska pystyin käyttämään 'menen moikkaamaan Dracoa' kun halusin olla yksin. Menin jonnekkin ja vain itkin. Silmäni olivat jatkuvasti turvonneet ja punaiset, jonka takia käytin normaalia enemmän meikkiä. Luulin että hänestä eroaminen olisi ollut fiksua, tai vapauttavaa, kun ei tarvitsisi pelätä. Tosiasiassa olin surullisempi kuin koskaan, sillä en koskaan lopettaisi Dracon rakastamista, mutta tulevaisuutta ajatellen se olisi turvallisin keino.

Sain ajatukseni hänestä pois vain huispaamalla, joten vietin kaiken vapaa ajan Harryn ja Ronin, tai kaksosten kanssa harjoitellen seuraavaan matsiin. Ottelu luihuisia vastaan olisi 29.11 lauantaina, joten aikaa harjoitteluun olisi noin kaksi viikkoa.

<<>>

Odotin liemitunnilla pöytäni ääressä yksin Dracoa, hän oli kuitenkin parini ihan sama erosimmeko. Poika ei ollut käynyt koko viime viikolla tuntiakaan koulussa, mutta nyt olin jo nähnyt hänen laahustavan käytävillä.

Lopulta hän saapui luokkaan jolloin Kuhnusarvio saarnasi.

"Herra Malfoy olet myöhässä."

Draco kohotti katseensa opettajaan ja sanoi hiljaa.

"Anteeksi sir."

Hän istui viereeni. Ensi kertaa eron jälkeen istuin hänen vieressään, mutta en iloisena. Jos en olisi eronnut voisin ottaa häntä kädestä ja naureskella hänen kanssaan, nyt vain olimme.

Aloimme tekemään liemeä johon olin jo hakenut aineet ennen Dracon tuloa. Katsoin häntä sivu kareen silmiin ja näin hänen kauniit kasvonsa. Pellavat hiukset eivät kuitenkaan olleet puhtaat, ja pojan naama oli lommoilla sekä kalpea.

"Mitä tuiotat?" Poika tiuskaisi edes katsomatta minuun. Käänsin katseeni äkkiä takaisin piikkipaasaman juuriin ja sanoin.

"En mitään", punastuin hieman mutta jatkoin.
"Näytät sairaalta, pitäisikö sinun mennä Matami Pomfreyn luo?" Kysyin hellä varoen.

Hän käänsi katseensa minuun silmät kimmeltäen.

"Olet oikeassa taidankin tästä lähteä."

Hän nappasi laukkunsa ja käveli luokasta ulos.

"Professori Kuhnusarvio, voisinko mennä Dracon mukaan sairaalasiipeen?" Huusin.

Kuhnusarvio siveli mursumaisia viiksiään ja lopulta totesi. "Mene vain."

Nappasin myös laukkuni ja juoksi pojan perään.

"Draco en tarkoittanut!" Huudahdin edelläni kävelevälle Dracolle. Hän kääntyi dramaattisesti. Pojan ilmeeseen oli sekoittunut puhdasta vihaa sekä suurta surua.

"Et niin, voi et tietenkään!" Hän sanoi ja naurahti surullisesti. "Että sinulla on otsaa", hän lähti kävelemään lähemmäksi minua lopulta päästen vain askeleen päähän. "Ensin sulatat minut ulos tästä jääkylmästä kuorestani ja saat minut rakastamaan itseäsi enemmän kuin mitään muuta, ja sitten jätät minut yksin, kun itse juokset koulun käytävillä taas yhtä iloisena kuin aina kuin mitään ei olisi edes tapahtunut!" Hän huusi päin naamaani kyyneleet valuen tämän poskilla. Hän heilautti hiusket naamalleen ja lähti talsimaan pois kääntämättä päätään.

Hoipertelin lähimpään tyttöjen vessaan ja romahdin polvilleni lattialle itkemään. Draco ei antaisi minulle koskaan anteeksi. Mitä olin mennyt tekemään.