where the broken hearts go?/Draco Malfoy

Emma

Tiistai 12.3.1996

TW syömishäiriö

Olinko taivaassa. Ei en ollut, ei taivaassa olisi näin, kulahtanutta. Räpyttelin silmiäni saadakseni itseni näkemään paremmin. Olin tyhjässä huoneessa yksin. Kirjaimellisesti, huoneen ainoa huonekalu oli sänky jossa makasin. Nousin vaivalla ylös. Olin vieläkin samoissa vaatteissa kuin eilen. Joka paikkaan kolotti, ei ihme sen retuutuksen jälkeen.

Seinät olivat luultavasti niin ohuet että saisin rikottua ne nyrkilläni. Kellastunut vaalea tapetti repsotti hieman ja pienessä ikkunassa oli kalterit. Olinko muka laitoksessa, vai oliko tämä sittenkin Atzkaban?

Arkkuni makasi lattialla. Avasin sen ja katsoin sen sisältöä. Kaikki oli siellä, kaikki paitsi sauvani. Vaihdoin vaatteet, toisiin verkkareihin ja uuteen huppariin. Harjasin takkuuntuneet hiukseni ja pyyhin levinneet meikkini.

Oveen koputettiin ja sisään käveli kurvikas lyhyt nainen punaruskeilla hiuksilla. Hän hymyili kirkkaasti minulle ja alkoi puhumaan.

"Hei Amara, minä olen Anna-Maria, ja olen henkilökohtainen hoitajasi. Aamianen alkaa aivan pian, lähdetäänkö?" Hän hymyili pelottavan pirteästi.

Kohautin hartioitani välinpitämättömänä.

"Milloin pääsen takaisin Tylypahkaan?"

"Vanhempasi lähettävät pöllön mahdollisimman nopeasti."

Naurahdin ironisesti.

"Huoltajani ovat kuolleita, kuopattuja ja jästejä."

Anne-Maria kurtisti kulmiaan.

"Isäsi Sirius Musta on erimieltä."

Sirius ja Remus olivat siis valehdelleet olevansa vanhempiani. Olisin halunnut lyödä jotain vihaani, mutta tyydyin puristamaan nyrkkini kiinni.

Keskiviikko 13.3.1996

Nälkäkurki oli kuin vankila josta ei päässyt pois. Täällä en saanut tehdä mitään. Jouduin syömään kohtuuttoman määrän ruokaa, tai menenään nenämahaletkuun. En saanut mennä yksin suihkuun tai vessaan. Vaikka kiljuin huusin potkin ja riuhdoin he eivät välittäneet. Siksi vietin ensimäisen yöni Nälkäkurjen lepositeissä.

Lauantai 16.3.1996

Istuin sängylläni. Oli tylsää. Kuten aina. Olin tehnyt jo läksyt, ja lisätehtävät. Istuin hiljaisuudessa ja tuiotin seinääni. Olin ollut nälkäkurjessa jo lähemmäs viikon, ja odotin jotain koko ajan. En tiedä mitä, mutta jotain selvästi.

Huoneeni nurkassa oli kasa rypistettyjä kirjeitä "ystäviltäni".

Toivottavasti paranet pian

Olet varmasti jo toipumaan päin

Olemme pahoillamme

Nuo lauseet soimasivat päässäni yötä päivää. He ajattelivat että olin sairas, että olisin jokin pieni sairas lapsi joka oli viety lääkärille hoitoon. Vietin kevättä jonka tarkoituksena oli olla paras koskaan, lukittuna neljän seinän sisään.

Olin suunnitellut, että viimeinen kevääni Tylypahkassa olisi täynnä tosirakkautta, huispausta, bileitä, ystäviä ja hyviä muistoja. Olin ollut väärässä.

Oveen koputettiin. Sisään asteli Anne-Maria. Katsoin hätääntyneenä kelloa, ei ollut vielä lounasaika.

"Punnitus." Hän totesi hymyillen raivostuttavasti. Ennen kuin ehdin niskuroida vastaan sama ärsyttävä vartija astui esiin ja katsoi minua 'et nyt jaksaisi alkaa vaikeaksi' katseella. Aloin menettää hermoni häneen totaalisesti. Hänet oli nimitetty minun vartijakseni, joten hän seurasi minua joka paikkaan.

Seisoin vaa'alla vain alusvaatteissani. Numeroa ei tietenkään kerrottu minulle, mutta tiesin katsomattakin että olin lihonnut. Aloin voida pahoin katsoessani pulskiintuneita reisiäni ja löllöttävää vatsaani.

Puin äkkiä päälleni ja kiiruhdin ulos huoneesta. Törmäsin johonkin. Kaaduin maahan ja kuulin jonkun kiroavan sähisten.

"Katsoisit eteesi." Nainen kehen olin törmännyt oli pitkä ja hoikka. Tunnistin hänet oitis. Hän oli opiskellut Tylypahkassa pari vuotta sitten. Hän oli ollut puuskupuhin pitäjänä.

"Emma?" Kysyin järkyttyneenä.

Hänellä meni hetki, mutta lopulta hän tajusi kuka olin.

"Mitä teet täällä? Olet vielä opiskelemassa." Emma kysyi minulta ja ohjasi meidät sohvalle istumaan.

"Samaa voisin kysyä sinulta." Hän totesi nauraen. Emmaa ei ollut helppo tunnistaa. Hän oli leikannut kauniit tummat hiuksensa ja värjännyt ne kirkkaan sinisiksi. Mutta kasvot tunnistin. Emme olleet puhuneet koskaan paljoa, vain muutamia kertoja koulu aikoina, mutta kyllä hän minut muisti sillä olin kakkosella kirjoittanut hänelle kirjeen kuinka hän oli paras pitäjä koko koulussa, ja siitäkös oli Wood suuttunut.

Jutustelimme mukavan tovin kaikesta maan ja taivaan välillä, kunnes keskustelumme päätyi aiheeseen nimeltä karkaaminen.

"Eikö mielessäsi ole muka käynyt karkaaminen?" Emma kysyi kuiskaten.

Nyökkäsin huokaisten.

"Ilman sauvaani en voi lähteä, enkä tiedä missä he sitä piilottelevat." Sanoin pettyneenä. Emma puri huultaan ja sanoi.

"Minulla on keino, tule huoneeseeni tänään yöllä. Ota mukaasi kaikki mitä tarvitset, niin autan sinut pakoon, mutta varo", hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan kun Anne-Maria tuli luoksemme.

"Olet saanut ystävän, mukavaa."

"Voisinko mennä tapaamaan häntä tänään hänen huoneeseensa?" Kysyin toiveikkaana.

"Ennen päivällistä, sen jälkeen et." Anne-Maria sanoi. Naamani venähti, miten vitussa hän auttaisi minut karkuun jos en pääsisi sinne illaksi.

Emma kohautti minulle harmissaan hartioitaan, mutta kun lähtiessäni käänsin päätäni näin hänen vinkkaavan salaa silmäänsä. Tästä tulisi jotain hyvää.