Pakkasen puolella

Kello käy kaikille

klo 22:15
Lähden pois ihmishulinasta. Jalat polkevat matkaa vihaisina. Mä en jaksa teitä enää. En ole kuin te, en ole ikinä ollut. Miksi ikä tekee ihmisistä tyhmempiä kuin he ovat olleet nuorina, lapsina? Silloin en olis edes voinut kuvitella, että tulisin suuttumaan teille näin. Turhauttaa. Musiikki jumputtaa lujaa, kunnon bassot kajauttavat ilmoille lujan huutonsa. Nekin ilkkuvat minulle. Tuhahdan ja katson kerran taakseni. Siellä te hillutte ihmismassan seassa, pilkaten mua. Painelen eteenpäin kääntäen teille selkäni. Ehkä lopullisesti.

klo 22:16
Istun kotimatkani alussa olevalla penkillä. Kyyneleet vierivät polttavina poskilla, kirvelevät silmissä. Lupasin joskus, etten itke enää teidän takia. Lupasin ja vannoin. Tekis mieli tulla luoksenne ja näyttää mikä olen naisiani. Lopettaa ilkkuminen ja huutelu. Mutta mä en halua nähdä teitä enää. Nyt riitti, siis kiitti ja hyvästi. Nousen jaloilleni, vaikka tuntuu, etteivät ne kanna. Olette taas onnistuneet imemään kaikki voimani. Olen aina ollut se heikompi. Olen kai vieläkin. Olen liian erilainen mahtuakseni joukkoonne. Nyt ainakin. Kävelen hiljaa kohti kotia, katuvalojen luodessa heikkoa valoaan, saaden kaiken utuiseksi. En näe eteeni, mutta onneksi muistan reitin ulkoa. On sitä ennenkin tullut tallattua.

Klo 22:33
Olen jälleen pysähtynyt matkallani. En tiedä mitä tekisin.

Antakaa minulle anteeksi? Kai se olin taas minä joka kaiken tuhosi? Niinhän sen on aina ollut. Niin te olette minut saaneet uskomaan. Olen hölmö, naiivi. Minähän se teidät hylkäsin, eikö niin? Lähdin pois, kasvaakseni lapsesta aikuiseksi. Ennen yritin olla kuin te. Tunnen kuinka hartioillani painavat yhä vuosien taakat, ne kaikki meikit ja hiuslakka. Piti näyttää samalta kuin kaikki muodikkaat ihmiset. Jos ei ollut kuten muut, sai turpaansa.

Autot kulkevat ohitseni. Nuoret ajavat autoillaan, saastuttaen ilmaa ja kuluttaen luonnonvaroja. Mitä haaskausta! Vain siksi, että näyttäisi coolilta. Mitä järkeä? Onko elämässä ylipäätäänkään järkeä, kun järkeviä haukutaan tylsiksi ja tyhmiksi ja tyhmiä viisaiksi? Minäkin olen tyhmä, eikö niin? En sulaudu meluavaan massaanne.

Mutta ehkä minäkin kyllästyin kuuntelemaan turhia, tyhjiä lupauksianne. Mitään parempaa ei ole tulossa. Te olette te, ja minä olen minä. Mä en voi ikinä kuulua sakkiinne. Turha oli edes yrittää tänään.

klo 22:47
Puu on kylmää vasten selkää. Paita ei ihan peitä sitä. Nykyajan tyttöjen paidat kun ovat niin lyhyitä, mutta tehän niitä pidätte ihan mielellänne, kun ne ovat niin "seksikkäitä". Kaikki näkyy helposti, sen kuin esittelette muotojanne. Ihan rauhassa.

Nousen istumaan laiturilla. Näen vastapäisellä rannalla kotini. En ole vieläkään perillä. Menin kiertotietä istumaan laiturille, jolta mulla on hyviä muistoja kanssanne. Nykyään nekin ovat mustuneet. Silloin joskus minä yritin hamuta kättänne epätoivoisesti, yritin saada jostain kiinni, edes jonkun käden omaani. Kaikki mitä olen tähänkään päivään mennessä saanut, on ollut vain mutaa kuopasta, jonne minut on tönäisty aina yllättäen. Ei ihminen kaikkea kestä. En mä ainakaan. En varsinkaan teiltä.

Minä aion lähteä, haluan pois. Täällä olen aina ollut yksinäinen, vaikka en ole sitä tahtonut itselleni myöntää. Jopa teidänkin kanssanne olen ollut yksinäinen. Tämän kaupungin ihmiset ajattelevat vain itseään. Siltä se tuntuu. Edes vanha ystävä ei muistu mieleen siinä valojen hulinassa, jossa vatkataan itseään muita vasten. Teille minä olen nykyään enää yksi valokuvakasvo albumissanne. En tahdokaan enää olla muuta. Unohtakaa minut.

Mä tahdon kadota, hävitä kokonaan mielenne sopukoista. Parempi kuin mua ei koskaan olisi ollutkaan. Peskää loputkin muistijälkenne minusta. Sillä mä en tahdo enää koskaan palata ja nähdä teidän nauravia kasvojanne ja mitään ymmärtämättömiä silmiänne.

klo 01:16
Sadevesi pyyhkii loputkin meikit kasvoiltani. Askeleet painavat, ja korkeat kengät riippuvat surullisina käsissäni. Tuntuu että elämä repii sydäntä rinnastani, kun sylkee teidän suullanne naamalleni. Olenko ansainnut kaiken tämän? Kaiken sen mitä pienelle ihmiselle on tapahtunut? Kuulen yhä korvissani naurunne. Painan kädet korvilleni, korkojen hakatessa poskiani.

Etteköhän te ole satuttaneet minua jo tarpeeksi.