Pakkasen puolella

En voi elää enää menneisyydessä

Nyt mun pitäis varmaan alkaa käsitellä tätä aukkoa rinnassani, joka sinä olet. Tätä surua. Alkaa luopumaan. Olen vellonut tässä liian pitkään, väistellyt sitä parhaani mukaan, kun en ole asiaa halunnut hyväksyä. Vaikka toivo hukkui jo aikapäiviä sitten, olen silti jäänyt paikalleni, tuijottamaan taakseni ja odottamaan, että jospa kuitenkin.. Mutta ei. Olen menettänyt sinut. Nyt mun olisi hyväksyttävä se ja luovuttava sinusta. Luovuttava typerästä haaveestani, että kuulisin vielä joskus äänesi. Luovuttava typerästä haaveestani, että näkisin sinut, ekaa kertaa elämässäni, ja saisin vihdoinkin halata ihmistä, joka pelasti henkeni. Monesti. Mun on luovuttava susta. On aika päästää irti..

Minä itken täällä, taas. Tää on mulle vaikeaa. Yhtä vaikeaa, kuin se oli silloin yli kymmenen vuotta sitten. Jostain mä ne voimat silloinkin löysin, mun on vain löydettävä ne uudestaan.. Hitto vain tää sattuu. Sun menettäminen sattui silloin ja sattuu edelleen, jonka vuoksi väistelen sitä edelleen parhaani mukaan. Sun menettämisen tuska ja suru ampuu mua kohti luoteja päivittäin, ja mä väistelen ja torjun niitä koko ajan. Käytän kilpenä kiirettä, perhettäni, jääkiekkoa ja muita harrastuksia, kaikkia muita murheita ja haavemaailmoja. En halua tuntea sitä. En halua uskoa, että olet oikeasti poissa. En halua uskoa, että olen oikeasti menettänyt sinut lopullisesti. Mutta onhan se toivo mennyttä, ja mun pitäis alkaa luopumaan susta, hyväksyä se ja surra.

Mutta kun tää on vain niin helvetin vaikeaa. Vaikka onnistuin vaientamaan sinut vuosiksi, nyt olet jostain syystä läsnä kaikkialla ja kaikessa, mitä teen. Kaikkialle minne katsonkin, näen sinut. Joka kerta, kun joku laittaa viestiä tai joku soittaa, toivon yhä, että kaikki oli vain jotain sairasta pilaa ja se viestin laittaja tai soittaja olet sinä. Niin kuin usein olit silloin ennen vanhaan.. Ja nyt mun pitäisi päästää irti siitä toiveesta, vaikka se tuntuu ihan hirvittävän pahalta. Tällä kertaa en vain saa tukahduttaa tätä surua, vaan mun pitää tuntea tää kaikessa raadollisuudessaankin.

Perheeni lähti juuri ulos ja mä jäin itkemään. Sun takias. Toivottavasti tää on viimeinen kerta, en kestä tätä enää. En uudestaan. Ja silti olen hajottanut itseni uudestaan ja sysännyt itseni takaisin sinne pimeään, sinun vuoksesi. Olen repinyt kaikki vanhat haavat auki ja vuodan kuiviin. En pysty tähän enää.

Mä vannoin sulle joskus, etten luovu susta koskaan, mutta nyt mun on pakko. Perheeni vuoksi. En voi elää menneisyydessä enää yhtään kauempaa, ja tulevaisuutta meillä ei ole, koska sua ei ole. Mun täytyy hyväksyä se, että olet kuollut. Olet ollut jo kymmenen vuotta. Se asia ei tule muuttumaan. Koskaan. Sinua ei enää ole. Mun täytyy luopua susta.

Joten mä itken.

Ja itken.

Ja itken.

Jospa nää kyyneleet joskus loppuisivatkin, kun olen saanut kohdattua suruni ja myöntänyt sen olemassaolon. Jopa itselleni.

Mulla on niin tyhjä olo takiasi, Sonja. Vielä näin kymmenen vuoden jälkeenkin.