Pakkasen puolella

Yhdessä täydellisiä

Heräsin aamulla kuullessani isäni hyräilevän käytävällä huoneeni lähettyvillä. Avasin uniset sinivihreät silmäni väsyneesti, huitaisin punaiset hiukseni pois kasvoiltani ja vilkaisin sitten yöpöydälläni olevaa kelloa, joka oli vasta kahdeksan. Voisin siis sulkea vielä silmäni hetkeksi, ja niin mä teinkin, kuunnellen silmät suljettuina isän hyräilyä onnellisena siitä, että se oli vihdoinkin kotona 5 vuoden vankilatuomionsa jälkeen.

Ja heti perään mä tunsin pistoksen sydämessäni, kun tiesin, etten pystyisi olemaan eilen aamulla palanneelle isälleni täysin läsnä, sillä kaipasin Jania ja halusin sen luokse. Olimme nähneet viimeksi parisen viikkoa sitten, ennen Janin lähtöä kaksi viikkoa kestäneelle reissulleen Lappiin äitinsä kanssa, jota ne oli mainostaneet retriittinä Lapin luonnon helmassa, mutta kulissiahan se vain oli. Jani ja sen äiti olivat vain halunneet päästä hetkeksi pois täältä, pois Janin isän tukahduttavan varjon alta.

Nyt ne oli kuitenkin palanneet, eilen yöllä, ja mä olisin vain niin kovasti halunnut lähteä heti Janin luo. Kaipasin Jania niin, että sydäntäni särki.. Hitto vieköön, mun olis pitänyt olla onnellinen siitä, että oma perheeni oli vihdoinkin koossa ja yhdessä. Mun olis pitänyt haluta viettää aikaa vanhempieni kanssa nyt, kun olin saanut isäni takaisin, mutta silti.. silti  sydämeni itki Janin perään.

Avasin hieman kostuneet silmäni uudelleen, heitin peiton syrjään ja laskin jalkani alas sängyltä, kääntyen sitten katsomaan ulos ikkunasta, auringonvalon häikäistessä silmiäni. Huokaisin syvään ja raskaasti ajatellessani Jania ja syyllisyyttäni siitä, etten pystynyt nauttimaan takaisin saamastani isästä Jania kohtaan tuntemani kaipauksen takia.

Olin niin syvällä ristiriitaisissa kaipauksen ja syyllisyyden sävyttämissä ajatuksissani, etten kuullut huoneeni oven avautuvan, jonka vuoksi säikähdin ihan tolkuttomasti kuullessani oveltani yllättäen hymähdyksen. Kun käänsin säikähtäneen katseeni ovelle, näin isäni nojailemassa ovenkarmiin ja hymyilemässä mulle lempeästi.

"Mene hänen luokseen", isä tokaisi mulle hellästi, mun tuijottaessa isää sen lempeisiin sinisiin silmiin, jotka nauroivat. "Meillä on koko elämä aikaa olla yhdessä. Mä en oo menossa enää minnekään. Mä oon aina kanssasi.."

"Iskä.." mä melkein kuiskasin, tuntien isääni kohtaan valtavaa kiitollisuutta siitä, että se ymmärsi mua ja osas sanoa juuri oikeat sanat. Sitä mä olin kaivannut. Isän lämpöä ja ymmärrystä.

Isä hymyili mulle yhä lämpimästi, kun se hipsi vuoteeni ääreen, istahti sängylleni mun viereen ja kohotti toisen kätensä olalleni, katsoen mua niin rakastavasti kuin isä voi vain lastaan katsoa.

"Mene hänen luokseen", isä toisti lempeästi hymyillen, pelkkää lämpöä ja rakkautta äänessään. "Älä Lilli koskaan pode syyllisyyttä siitä, että rakastat jotakuta niin kovasti, että haluat viettää hänen kanssaan joka ikisen sekunnin elämästäsi. Äläkä varsinkaan pode sitä mun  takia. Minä olen sinun isäsi, nyt ja aina. En minä minnekään katoa. Mene jo. Jani kaipaa sua varmasti ihan yhtä paljon kuin sä sitä. Mene Janin luo. Minä olen yhä täällä, kun sä palaat."

Mä annoin isäni sanojen upota tietoiseen mieleeni tuijottaen rakastavasti hymyilevää isääni ohikiitävän hetken ajan silmiin, mutta sitten mä jo ponkaisin vauhdilla ylös sängyltäni ja lähdin juoksemaan ulos huoneestani suoraan alakertaan johtaviin portaisiin, ylläni vain yöasuni, eli pinkit minishortsit ja valkoinen tunika. Loikin portaat alas monta askelmaa kerrallaan ja syöksyin punaiset hiukset hulmuten eteisen läpi ulko-ovelle, isän huudellessa vielä perääni: "Lilli, laita nyt edes joku huppari päälle, siellä on-"

"En mä tarvii!" mä kiljahdin ja ryntäsin ulos ovesta. Ulkona vastassani oli viileä aamukasteinen nurmikko ja alkukesän aamun raikas, viileähkö ilma, mutta mä en välittänyt. Mä vain käänsin katseeni sen niityn poikki, jonka toisella puolella sijaitsi Janin uusi koti, jonne se oli muuttanut äitinsä kanssa, joka oli eronnut riitaisasti ja varsin näyttävästi kaupungintalolla järjestetyissä juhlissa Janin kaupunginjohtaja-isästä, joka puolestaan oli paljastunut ihan totaaliseksi narsistiksi.

Janin nykyinen kotitalo kylpi auringonvalossa niin, etten edes nähnyt sitä kunnolla. Aamuaurinko paistoi kirkkaana vasten kasvojani, heittäen säteensä sen niitynkin yli, jolla perhoset lentelivät jo kukasta kukkaan. En nähnyt kunnolla eteeni auringon kirkkaalta valolta, mutta lähdin silti vain kävelemään niitylle päin, vasten valoa ja katse maahan luotuna. Katselin niityllä kasvavia kukkia kävellessäni sen aamukasteista pintaa pitkin paljain jaloin, auringonvalon paistaessa niin kirkkaana silmiini, että se häikäisi suorastaan kipeästi joka kerta, kun kohotin katseeni yrittäessäni löytää elonmerkkejä edessäni häämöttävältä talolta.

Kun mä seuraavan kerran nostin katseeni nähdäkseni eteeni, mä melkein hätkähdin, sillä olin tällä kertaa havaitsevinani liikettä niityn vastakkaisella reunalla. Kohotin sinivihreitä silmiäni siristellen toisen käteni kasvoilleni varjostaakseni sillä häikäiseviä silmiäni, ja pysähdyin sitten kuin seinään henkäistessäni ääneen ja tuntiessani sydämeni hypähtävän silkasta ilosta nähdessäni ihmisen, joka oli havaitsemani liikkeen takana kävellessään meidän taloa kohti niityn vastakkaiselta reunalta, aurinko selkänsä takana.

Niityn toisella laidalla oli Jani, joka käveli ihan suoraan mua kohti, katse jaloissaan ja nurmikkoa potkien. Se oli herännyt selvästi mua aikaisemmin, sillä se oli jo täysissä pukeissa, toisin kuin mä, kasvoillaan silmälasinsa ja yllään valkoinen t-paita, tummanharmaa aukinainen huppari, mustat collegehousut ja punamusta lippis. Jani käveli verkalleen kädet taskuissaan kohti meidän kotia, mun tuntiessa sydämeni suorastaan pakahtuvan sitä katsellessani. Sydämensykkeeni kiihtyi silkasta jälleennäkemisen riemusta ja mä naurahdin ääneen onnellisena, Janin nostaessa heti katseensa maasta kuullessaan mun naurahduksen, jolloin meidän katseet kohtasivat kukkaniityn yli. Näin, kuinka Janin kasvoille nousi heti leveä, suorastaan onnellinen hymy, kun se näki minut, oman hymynikin vain leventyessä ylettymään korvasta korvaan sen voimasta.

Lähdin jälleen kävelemään Jania kohti, alkaen kiihdyttää askeleitani, mitä lähemmäs sitä pääsin. Jani teki samoin, ja pian me kohdattiin keskellä niittyä, mun syöksyessä suoraan Jania vasten sen syliin ja Janin kietoessa lämpimät kätensä mun ympärille, puristaen mua lujaa sylissään.

"Olin juuri tulossa sun luokses", me molemmat henkäistiin samaan aikaan, ja naurahdettiin perään toisillemme, jälleen täsmälleen samanaikaisesti: "Ai sinäkin!"

Mä painoin hieman värisevästi hymyilevät kasvoni Jania vasten ja painauduin tiukasti sen syliin, Janin syleillessä mua hellästi, sydän rintaani vasten pamppaillen.

"Mulla oli jo sua ikävä.." mä kähisin ääni kaipauksesta värähdellen, Janin otteen minusta vain tiukentuessa.

"Niin mullakin sua.. Oli tuskaa olla näin kauan erossa susta.." Jani kuiskasi yhtä lailla aavistuksen rosoisella äänellä ja vetäytyi sitten hieman irti minusta, jotta pystyi katsomaan mua silmiin. Sen vihreiden silmien katseesta oikein huokui ikävä, joka kylläkin vaihtui melko nopeasti kulmien kurtistukseksi ja ihmetykseksi, tai oikeastaan melkein tyrmistykseksi. "Herrajumala Lilli, miksi sä juoksentelet täällä pihalla noin vähissä vaatteissa?? Sinähän palellut, ei täällä vielä niin lämmin oo!"

Samassa Jani jo riisui hupparinsa ja asetti sen ritarillisesti mun harteille, ettei mulla olis vilu. Mä katsoin aikaisemmin niin kylmää, kivikasvoista ja tylyä Jania rakastavasti suoraan sen nykyisin aina niin lämpimiin, ystävällisiin ja huolehtivaisiin silmiin, jotka katsoivat mua ihan yhtä rakastavasti takaisin, kun se kohotti kätensä mun poskelle ja painoi hellän suudelman huulilleni aamuauringon paistaessa selkänsä takaa. Mä vastasin Janin suudelmaan huiman onnentunteen kiiriessä päästä varpaisiini, lämmittäen mua tuhat kertaa enemmän kuin se Janin huppari ylläni.

Kukapa olis arvannut silloin, kun lähestyimme Ellan kanssa ekaa kertaa Jania, että näin kävisi? En mä ainakaan, koska minä ja Jani oltiin oltu kuin yö ja päivä. Aurinko ja kuu. Pimeys ja valo. Kylmyys ja lämpö. Jäätä ja tulta.

Ja nyt olimme yhdessä täydellisiä.