Pakkasen puolella

Varjoista aurinkoon

Koulun kahviossa oli ennennäkemättömän vähän porukkaa. Suurin osa pöydistä oli pääasiassa autioita, koko kahviossa istui korkeintaan kourallinen tai kaksi oppilaita. Yksi siellä istujista oli Jani, joka istui jälleen kerran yksin eräässä nurkkapöydässä, kuin yrittäen piiloutua muiden katseilta. Se oli vetänyt hupparinsa hupunkin päähänsä, piilottaen silmälasipäiset kasvonsa sen suojiin.

Lukitsin ruskeiden silmieni katseen huppupäiseen Janiin, jääden tapittamaan sitä sen istuessa siellä nurkkapaikan varjoissa omien varjojensakin vallassa. Varjot olivatkin Janille vähän liiankin tuttuja, sillä se oli joutunut elämään koko 17-vuotisen elämänsä isänsäkin varjossa, joka oli pikku kyläpahasemme hyvin aktiivinen, rikas ja näkyvä kaupunginjohtaja. Sen pojalta odotettiin hyvin paljon, ainakin aikuiset odotti. Me, sen vertaiset taas.. Noh, osa meistä kiusasi Jania isästään, toiset puolestaan hännystelivät sitä isänsä vuoksi. Itse en kuulunut kumpaankaan porukkaan, en ollut kiusaaja enkä mielistelijä. Lähinnä mä olin aina vain vältellyt koko jätkää, ajatellen sen olevan ylimielinen. Mutta viime aikoina, ihan vasta tässä lähiviikkoina, mä olin alkanut tajuta, ettei Jani tainnutkaan olla ylimielinen. Jos jotain, niin ennemmin se vaikutti sulkeutuneelta ja epäluuloiselta. Ja ennen kaikkea hyvin yksinäiseltä. Mua vähän säälitti Jani, kun olin tajunnut, ettei sillä ollut LAINKAAN aitoja ystäviä..

Siitä mä sainkin ajatuksen.

"Hei", mä kuiskasin vieressäni seisovalle punatukkaiselle Lillille, joka käänsi sinivihreiden silmiensä kysyvän katseen heti muhun. Se oli odotellut kiltisti, että tekisin päätöksen sen suhteen, mihin pöytään menisimme istumaan kahviemme kanssa. "Mitäs jos mentäisiin Janin luo, samaan pöytään sen kaa?"

Lilli vilkaisi Janin suuntaan, katsoen sitten mua epäileväisenä.

"Entä jos se haluaa  istua yksin? Se hakeutuu istumaan AINA yksin.." Lilli virkkoi vähän epävarmana, ujo ja arka kun oli, kohdistaen sen jälkeen katseensa takaisin Janiin, joka tuijotti pöytää edessään edes näkemättä sitä. Se oli selvästi ihan varjoihin vaipunut, jostain syystä. Ja tarvitsi ystäviä.

"Onko se nyt mikään ihme, että Jani hakeutuu istumaan ja olemaan yksin? Kun se elää isänsä varjossa, kaikkien joko hännystellessä tai kiusatessa sitä isänsä vuoksi. Se on väkisinkin  epäluuloinen sen suhteen, että kehen luottaa", mä tokaisin, tuntien jälleen myötätunnon kipeän pistoksen sydämessäni katsoessani surkeana yksin istuvaa Jania. Minusta tuntui pahalta sen puolesta, ja tuntui suoraan sanottuna ihan paskalta oma aikaisempi välttelevä käytökseni. Miksi mä en ollut aikaisemmin edes yrittänyt lähestyä Jania? Miksi mä näin vasta nyt, miten yksin se oli ja kuinka surulliselta se näytti.. Mutta nyt mä yrittäisin lähestyä sitä, joten ryhdistäydyin ja nyökkäsin kuin päätöksen tehneenä, rohkaisten sillä itseäni. "Kyllä Jani ajaa meidät pois, jos ei halua meidän istuvan seurassaan. Mennään kuitenkin edes tarjoamaan sille ystävänkättä. Se tarvii ystäviä. Se on ihan yksin.."

Lilli käänsi katseensa Janista muhun ja takaisin, nyökäten sitten vakavana. Lilli oli ehkä ujo ja arka, muhun verrattuna nyt ainakin, mutta se oli myös ihan järjettömän empaattinen. Lilli ei halunnut, että KUKAAN joutuisi olemaan yksin. Sen järjettömän suuren empatiansa voimalla se kyllä uskaltaisi lähestyä mun kaa Jania. Kunhan mä vain tekisin aloitteen. Niinpä mä vedin syvään henkeä ja lähdin astelemaan kohti Jania Lilli vanavedessäni. Jani nosti katseensa meihin, kun pääsimme sen pöydän luo, katsoen meitä hämillään.

"Moi", mä tervehdin ja hymyilin Janille ystävällisesti. "Saisimmeko istua tähän, sun seuraas?"

"To-toki", Jani änkytti, seuraten meitä katseellaan, kun istahdimme alas saman pöydän ääreen, mä Jania vastapäätä ja Lilli sen viereiselle tuolille. Sen jälkeen meidän välille laskeutui hetkeksi soiva hiljaisuus, jonka aikana Janin vihreiden silmien katse synkkeni, sen katsoessa mua ja Lilliä vähän epäileväisenä. "Mitä te haluatte?"

Janin lausumat epäluuloiset sanat vahvistivat todeksi sen, että olin ollut oikeassa sen suhteen. Jani tosiaankin oli epäluuloinen, eikä uskaltanut luottaa ihmisiin, mikä oli täysin ymmärrettävää sen ihmissuhdehistorian huomioon ottaen. Mutta me ei oltu sellaisia kuin muut.

"Istua tässä? Olla sun seurassas?" mä vastasin ja hörppäsin kahviani, katsoen Jania sen epäluuloisiin silmiin. "Pitäiskö meillä olla muka jotain taka-ajatuksia?"

"Kaikilla on.." Jani mutisi hieman katkeralla äänellä, laskien samalla katseensa omaan kahvikuppiinsa, joka oli jo tyhjä. Janin vieressä istuva Lilli vilkaisi mua ja kääntyi sitten Janin puoleen, laskien kätensä sen olalle, joka sai Janin säpsähtämään ja kääntymään katsomaan sitä hämillään. Lilli puolestaan katsoi Jania rohkaiseva hymy huulillaan ja sinivihreät silmät tuikkien empatiaa ja lämpöä, joka sulattaisi kovimmankin jääkuoren. Sellainen Lilli vain oli. Lämmin kuin takkatuli, meidän porukan ehdoton sydän. Sellainen kunnon lähimmäisenrakkauden, lämmön ja empatian ilmentymä.

"Joillakin on. Muut eivät ole kaikki",  Lilli totesi silkkaa ymmärrystä aina niin lempeässä äänessään, hymyillen samalla Janille aidon ystävällisesti ja sydämellisesti. Lillin ujous oli tipotiessään, sen empaattisen puolen otettua siitä vallan. Sen ansiosta se pystyisi ylittämään vaikka vuoria. Nyt sen ei tarvinnut kuitenkaan ylittää vuorta, vaan saada sulatettua Janin jäinen kuori, joka ei kyllä ollut vaikeaa Lillille. Sen ääni huokui pelkkää järkähtämätöntä lämpöä, joka sulattaisi kyllä vaikka jäävuorenkin, kun se jatkoi: "Ja me  emme ole muut. Me ollaan me, eikä ketkään muut. Me ollaan tässä Ellan kanssa ihan aitoina omina itsenämme, tarjoamassa sulle seuraamme ilman taka-ajatuksia. Me ihan aidosti haluttaisiin tutustua suhun ja tarjotaan sulle tässä jopa ystävänkättä. Me ei haluta, että sä joudut olemaan enää yksin. Joten, saadaanko me olla tässä..?"

Jani tuijotti hetken Lilliä ilmeettömänä sen täysin vilpittömiin kasvoihin ja vilkaisi sitten mua, katsellen meidän ystävällisesti hymyileviä kasvoja kuin arvioiden, mutta sitten senkin kasvoille levisi oikein leveä hymy, Janin nyökätessä vastaukseksi Lillin kysymykseen. Sen jälkeen se kohensi silmälasiensa asentoa ja alkoi jutustella meidän kanssa vapautuneesti, meidän päätyessä lopulta viettämään koko koulupäivämme yhdessä.

Musta tuntui, että tää oli mahtavan uuden ystävyyden alku, joka olisi vain hyväksi meille kaikille. Ainakin lämmin Lilli teki jäiselle Janille hyvää, vetäen sen pois varjoistaan auringon suloiseen lämpöön, jossa me pitäisimme sen tästä lähtien, se oli vissi ja varma!