Pakkasen puolella

Ehkä näin on parempi

"Äiti rakastaa sinua niiiiiin paljon.." Annika kuiski sylissään olevalle pienelle vauvalle ja silitteli samalla tämän lämpöisen posken hentoa nukkaa, vauvan ynistessä hiljaa tuhistessaan äidinmaidon suomilla makeilla unillaan siinä hänen syleilyssään. "Minä en anna minkään koskaan satuttaa sinua.. En ikinä ikinä.. Äiti pitää sinusta aina hyvää huolta ja suojelee sinua.."

"Hei Annika, sinun pitäisi mennä pesulle, on pesuaika. Olisitko valmis menemään suihkuun?" Annikan oman äidin ääni lausahti yhtäkkiä hänen selkänsä takaa, Annikan kääntyessä katsomaan taakseen siinä kiikkutuolissaan, kiinnittäen katseensa äitiinsä, joka asteli heitä kohti hieman kysyvä ilme kasvoillaan yhdessä hänen isänsä kanssa. Annika oli siis parhaillaan isänsä ja äitinsä luona vastasyntyneen vauvansa kanssa, eikä vain käymässä, vaan hän oli muuttanut heidän luokseen, hänen vanhempansa kun olivat halunneet auttaa lapsenlapsensa hoidossa. Annika oli ottanut sen avun hyvin mielellään vastaan, varsinkin, kun oli yksinhuoltaja.

"Joo. Otatko sinä äiti Mintun siksi aikaa, kun minä olen suihkussa?" Annika kysyi äidiltään, jonka kasvoille piirtyi pieni hymy, jossa oli ripaus jotain sellaista tunnetta, jota Annika ei oikein tunnistanut.

"Toki", Annikan äiti tokaisi se hymy huulillaan ja otti vastaan vauvan, jonka Annika tälle ojensi hyvin, hyvin varovasti, kuten vastasyntynyt kuuluikin ojentaa, ennen kuin nousi kiikkutuolistaan ja lähti kohti suihkutiloja. Annikan äiti puolestaan jäi katselemaan hänen peräänsä hetkeksi ja laski sitten katseensa sylissään olevaan nyyttiin raskaasti huokaisten.

"Hän siis kuvittelee vieläkin, että me olemme hänen isänsä ja äitinsä, ja tuo pehmo hänen vauvansa?" hänen vieressään seisova mies, se mies jota Annika luuli isäkseen, kysyi hiljaisella äänellä. Tai ehkä se oli ennemminkin toteamus kuin kysymys, mutta kysyvällä äänellä esitetty kuitenkin.

"Vieläkin.." Annikan äiti - joka oli oikeasti sen psykiatrisen sairaalan hoitaja, jossa Annika parhaillaan asusti - vastasi, kääntäen sen jälkeen vielä surumielisen ja ehkä hieman säälivänkin katseensa Annikan perään. "Voi raukka, hän meni kyllä ihan sekaisin siitä, kun hänen vauvansa syntyi kuolleena.. Siitä on kuitenkin jo useampi vuosi, ja hän elää yhä vain harhakuvitelmissaan.."

"Hän ei varmaan kestäisi todellisuutta, joten ehkä näin on parempi. Näin hän saa elää unelmaansa painajaisen sijaan", hoitajan mieskollega totesi myötätuntoisella äänellä, jolloin hoitaja kohdisti katseensa tähän ja hymyili tälle pienesti.

"Ehkäpä", hän kommentoi ja laski Annikan nallepehmon takaisin kiikkutuoliin, jotta Annika löytäisi sen heti, kun palaisi suihkusta, jonne oli mennyt muiden tämän psykiatrisen sairaalan asukkaiden ja hoitajien kanssa, joita Annika ei ollut koskaan näkevinäänkään. Niin tiukasti tämä piti kiinni harhakuvistaan. Mutta ehkä niin oli tosiaan parempi, sillä totuus todennäköisesti murskaisi Annikan lopullisesti. Se oli jo murskannut tämän mielenterveyden ja vajottanut tämän syvälle psykoosiin, joka suojeli Annikan jäljellä olevia sielun- ja sydämensirpaleita täydelliseltä tuhoutumiselta.

Ehkä näin oli tosiaan parempi.