Pakkasen puolella

; And so she goes on

Hän mietti usein, että tiesivätkö muut sen tunteen, kun vastaan tuli vastoinkäyminen ja murhe toisensa jälkeen, kuin joku ampuisi sinuun luodin toisensa perään. Sen tunteen, kun tuntui, että on joutunut ränniin, jossa suunta oli vain alaspäin ja vauhti vain kiihtyi kiihtymistään. Ja sen, kuinka siinä pudotessa pelotti, että milloin se kaikki päättyisi, päättyisikö se edes koskaan ja mihin se päättyisi, ja kuinka tuossa hirvittävässä alamäessä tajusi, että nyt mentiin taas pohjalle ja kovaa.

Hän itse tiesi sen tunteen vähän liiankin hyvin ja oli parhaillaankin juuri tuollaisessa rännissä, putoamassa syksyn sadevesien mukana alaspäin niin kovaa, että päätä huimasi. Tämä feeniks ei ollutkaan noussut tällä kertaa siivilleen, vaan oli pudonnut taivaalta suoraan myrskyssä vellovan meren syliin, ja hän oli hukkumassa siihen kaikkeen. Hän mietti, että milloin se kaikki loppuisi ja selviäisikö hän siitä kaikesta, ja MIKSI hänen piti selvitä siitä KAIKESTA taas. Eihän hän nyt ollut niin vahva, että selviäisi ihan mistä vain. Se kaikki alkoi olla jo liikaa ja hän oli tukehtumassa. Hän hukkuisi. Hänestä tuntui, ettei hän oikeasti jaksanut enää, ei sitä kaikkea. Ei sitä kaikkea samaan aikaan.

Samaan aikaan, kun maa hänen jalkojensa alla oli repeillyt, päästäen valloilleen hänen pahimmat demoninsa, koko hänen maailmansa ja perustuksensa olivat sortuneet. Pala palalta toisiaan seuranneet mustat päivät ja loputtomat vastoinkäymiset olivat murtaneet hänen turvallisuudentunteensa ja kaiken, minkä hän oli rakentanut. Hänen kotinsa, minuutensa, ihmissuhteensa. Samaan aikaan, kun hän oli repinyt juurensa irti tukevasta maasta ja antautunut muutoksen repiviin myrskytuuliin, hänen kotinsa ja turvasatamansa oli mennyt rikki. Samaan aikaan, kun hänen kotinsa oli muuttunut taistelutantereeksi turvapaikan sijaan, eräs hänen läheisensä oli kuollut. Samaan aikaan, kun kaikki tuo tapahtui, masennus muistutti häntä joka päivä olemassaolostaan ja repi hänen minuutensa palasiksi.

Häntä pelotti. Hän ei jaksanut enää. Hän oli ihan rikki. Hänen joka ikinen saumansa oli revennyt liitoksistaan, ja hän yritti kaiken sen keskellä kursia itseään epätoivoisesti kokoon. Hän yritti jaksaa taistella. Hänen oli PAKKO jaksaa taistella. Hän oli luvannut taistella, vannonut  taistelevansa. Hän ei voinut luovuttaa. Sitä luksusta hänellä ei ollut, se ei ollut hänelle edes vaihtoehto. Hän EI SAANUT luovuttaa.

Hänen oli pakko jaksaa uskoa toivoon, pakko jaksaa pitää toivoa yllä, yhtä itsepintaisesti kuin aina. Hänen oli pakko jaksaa uskoa, että oli yhä toivoa. "Hope is the only thing stronger than fear",  hän muistutti itseään, lainaten Suzanne Collinsia. Hänen oli vain pakko jaksaa uskoa siihen, että huomenna nousisi uusi aurinko. Tai jos ei huomenna, niin joskus. Edes sitten joskus, kun hän olisi rypenyt tarpeeksi ja päässyt sieltä pohjamudista ylös haukkomaan henkeään.

Life goes on ;