Pakkasen puolella

Sä oot mun kohtaloni

Mä astelen pitkin lumista tienpätkää kohti rantaa, pakkasen huurustaessa hengitykseni ja tähtien tuikkiessa taivaalla. Revontuletkin ovat alkaneet pikkuhiljaa loimuamaan siellä vihreänä utuna, jonka seuraan hengitykseni vaaleat kiehkurat kohoavat.

Henkäisen syvään ja suljen hetkeksi silmäni, kuunnellen talviyön rauhallista hiljaisuutta ja narskuvia askeleitasi, jotka seuraavat mua ja löytävät lopulta saman tahdin kuin omani, siirtyen rinnalleni. Kun avaan silmäni, pidän kuitenkin katseeni edessäni avautuvassa jäätyneessä järvenselässä ja sen yllä heikkoa valoaan vilkuttavissa tähdissä, joita olemme aina tykänneet katsella. En käännä katsettani sinuun.

Rannalle saakka päästyäni ja järven öisen lakeuden kohdattuani mä etsiydyn sille rannan ainoalle penkille, jolla olemme istuskelleet niin monet illat, ja teen sulle tilaa viereeni puistelemalla ylimääräiset lumet siitä pois. Sä istahdat viereeni ja mä tunnen sun kohottavan kätesi poskelleni, sitä hennosti silittäen. Suljen jälleen silmäni ja henkäisen hiljaa, tällä kertaa vähän tukahtuneesti.

"Me.. me ei voida jatkaa tätä. Mä, mun.. mun on päästettävä susta irti.." mä kuiskaan sulle hieman käheästi. Sä lasket kätesi poskeltani, mun avatessa silmäni. En pysty vieläkään katsomaan sua, vaan pidän katseeni ennemmin tähtitaivaan kappaleissa, jotka tuikkivat mulle taivaalta kuin toivoa tuoden. Sä oot hiljaa. "Mun sydäntä särkee joka kerta, kun joku asia muistuttaa mua susta.. Mä näen joka paikassa meidän muistoja ja sun kasvot kaikkien muiden kasvoissa. Joka paikassa minne mä meenkin, mä muistan sut. Joka paikka on täynnä kipeitä muistoja susta.. Mun maailmasta oikeesti puuttuu palanen, kun sä et oo siinä, enkä mä.. enkä mä koskaan voi unohtaa sua, mutta mun on päästettävä susta irti ja mentävä eteenpäin.. Mä en voi jatkaa tätä, kulkemista kuin unessa, elämää kahden ajan välissä. Odottaen joka vuosi koko vuoden ajan kuin haamu tätä päivää, meidän vuosipäivää, jolloin sä oot edes vähän lähempänä mua. Tätä päivää, jolloin aika tuntuu taittuvan ja mä.. mä tunnen sun läsnäolon.. Mä en vaan voi jatkaa tätä enää. Kuten sä silloin joskus sanoit, 'sä oot mun kohtaloni', mutta nyt meidän täytyy vain odottaa seuraavaan elämään", mä jatkan ääni särähtäen ja käännyn lopultakin katsomaan sua, tai oikeastaan, tyhjää paikkaa vieressäni.

"Seuraavaan elämään",  mä olen kuulevinani kuiskauksen, jonka vieno tuulenvire kuljettaa korvaani, ennen kuin tunnen kipeän vihlaisun rinnassani, kuin joku repisi sydämeni kahtia ja veisi puolet siitä mukanaan. Siitä mä tiedän, että sä oot nyt lopullisesti poissa, enkä mä enää koskaan kuulisi pakkasessa narskuvia askeleitasi tai tuntisi kosketustasi ihollani. Aika ei enää koskaan taittuisi niin, että saisin kurkotettua käteni koskettamaan omaasi sinne kuoleman verhon toiselle puolelle.

Kyynelkarpalot alkavat vieriä yksi kerrallaan poskilleni, kun kurkotan käteni tyhjälle paikalle vieressäni, painaen hanskan peittämän käteni sen lumettomalle, hieman jääkiteiselle pinnalle.

"Toivottavasti me nähdään vielä siellä seuraavassa elämässä. Hyvästi, rakas.." mä nyyhkäisen ihan särkyneellä äänelläni ja romahdan kunnon itkuun siinä tähtitaivaan alla, revontulten leiskuessa jo täydessä loistossaan ylläni. Edessäni levittäytyvän järven jäähän paukahtelee jossain päin lahtea pakkasen voimasta railoja, aivan kuin murtuneeseen sydämeeni rinnassani vuoksesi, ja kyyneleet jäätyvät kiinni ripsiini ja poskilleni, kun mä jään itkemään yksin perääsi siihen järven rannalle sinä talviyönä.

Meidän pitää vain odottaa seuraavaan elämään.

---------------------------------------------
Tässä hyvin vahvana inspiraationa Jannika B:n biisi "Seuraavaan elämään". Tää koko teksti pohjautuu siihen. Oon AINA halunnut kirjoittaa kyseisen biisin inspiroiman tarinan, tää on oikeesti muhinut mun mielessä ja pyörinyt siellä kuin leffa ties kuinka pitkään. Vihdoinkin sain aikaiseksi kirjoittaa tän!

Mutta joka tapauksessa; kaikki krediitit tästä Jannika B:lle!
---------------------------------------------