Pakkasen puolella

Epäsosiaalinen äiti

--------------------------------------
Mulla oli tällainen idea pidemmäksikin tarinaksi, mutta sitten en vain keksinyt siihen tarpeeksi matskua. Joten kirjoitinkin tästä novellin! En oo varma mitä oon tästä itse mieltä, saatan poistaa tämän(kin) jossain vaiheessa 😂
--------------------------------------

Me muutettiin ihan ykskaks Joensuusta Tampereelle eräänä kauniina päivänä. Mie, 30-vuotias Moona, ja 2-vuotias tyttäreni Ilona. Se olis meille kuin uusi alku ja ihana uusi seikkailu, niin mie sen perustelin, mutta oikeasti mie halusin vain paeta menneisyyttäni ja erityisesti perhettäni. Päästäkseni pois perheeni ihoani kiertävistä kahleista ja saadakseni vihdoinkin hengittää.

Ja tulin huomaamaan, että se oli varmaan paras päätökseni ikinä. Siitäkin huolimatta, että kun me muutettiin tyttäreni Ilonan kaa, olin yksinäisempi kuin ikinä. Olin aina ollut yksinäinen, mutta nyt olin sitä vieläkin enemmän. Olin aina kamppaillut sen suhteen, mutta Tampereelle muutto kyllä vain lisäsi yksinäisyyttäni. En silti katunut sitä. Ei miulla ollut koskaan ollut Itä-Suomessakaan hirveän paljon enemmän tukea.. Olin 2-vuotiaan tyttäreni yksinhuoltaja, sillä Ilonan isää ei ollut ikinä kiinnostanut olla isä. Välini exääni Joniin olivat hyiset. Oikeastaan olemattomat. Samoin Ilonan välit siihen. Välini perheeseeni olivat hyvin samankaltaiset. Samoin Ilonan välit niihin. En aikonut pitää niihin jatkossa yhteyttä. Miksi pitäisin, ei perhettäni kiinnostanut me tai meijjän elämä muulloin kuin silloin, kun ne tarvitsi meitä johonkin. Silloinkin ne oli kiinnostuneempia omista perseistään kuin meistä. Perheeni oli kunnon itsekkäiden käärmeiden keskittymä, jotka myrkyttivät ja tukehduttivat kaiken ympäriltään kuoliaaksi. Ei ne välittäneet meistä vittuakaan, ne välitti vain itsestään. Joku voisi olla sitä mieltä, että ne oli kaikki narsisteja. En kiellä, on se mahdollista, sillä äitini oli sellainen. Olihan se mahdollista, että se oli muuttanut muutkin kaltaisikseen..

Ei sukulaissuhteeni jokatapauksessa miulle yhtään hyvää tehneet tai antaneetkaan mitään, joten miun oli sama lähteä ja yrittää rakentaa elämä muualle kuin Joensuuhun. Ei miulla jäänyt Joensuuhun tai koko Itä-Suomeen ylipäätään kuin yksi ystävä. Siinä kaikki.. Kaikki muut rakkaani, eli käytännössä tyttäreni Ilona, tuli mukaani Tampereelle, jonne muutimme somaan pienehköön kaksioon Hallilaan. Katsellessani uutta kotiamme saatuamme tavarat paikoilleen miusta tuntui, että pystyin oikeasti hengittämään ekaa kertaa vuosiin.

Toki iloni jäi hieman lyhytaikaiseksi, kun yksinäisyyteni alkoi painaa minnuu. En tuntenut Tampereelta yhtään ketään ja miun oli tosi vaikeaa tutustuakaan kehenkään. Olin aina ollut hieman epäsosiaalinen. Tai aika suurestikin epäsosiaalinen. Minnuu ahdisti mennä minnekään missä oli ihmisiä ja ahdisti jutella muiden kanssa. Ahdisti pelkkä ajatuskin siitä, että pitäis mennä leikkipuistoon tai omaan pihaamme, sillä pihapiirissämme asui paljon perheitä. Meijjän oma piha oli ajatuksena kaikkein pahin. Mie inhosin sitä, kun toiset vanhemmat tuli juttelee miulle.. Jostain syystä naapurit oli miulle kaikkein pahin sosiaalisen ahdistuksen aiheuttaja, vaikka kaikki muutkin sosiaaliset tilanteet ahdistivat minnuu. Ja sen sosiaalisen ahdistukseni takia sulkeuduimme aluksi pariksi viikkoa lähes kokonaan neljän seinän sisälle. Tiesin kuitenkin, ettemme voisi jatkaa niin, sillä Ilona kaipasi seuraa..

Joten lopulta mie sitten pakotin itseni menemään leikkipuistoon Ilonan kanssa. Se kyseinen leikkipuisto oli silloin tyhjä - luojan kiitos - joten sain huokaista omasta puolestani helpotuksesta ja Ilona puolestaan pääsi kuitenkin ulkoilemaan ja leikkimään, valikoiden leikkipaikakseen hiekkalaatikon. Mie istuin sen seuraan, nauttien ulkoilmasta ja kesästä, seuraten hymyillen lapseni leikkiä.

Yhtäkkiä kuulin kuitenkin puhetta takaani ja kun käännyin katsomaan äänten suuntaan, näin ehkä kanssani samanikäisen miehen astelevan kohti leikkipuistoa lapsensa kanssa. Kirosin mielessäni ne nähtyäni ja käänsin ahdistuneen katseeni takaisin Ilonaan, rukoillen, että se mies ja sen ehkä 4-vuotias tyttö menis muualle kuin hiekkalaatikolle. Mutta eihän ne menneet vaan astelivat suoraan meidän tykö, jolloin kirosin vieläkin enemmän mielessäni. Se tyttö alkoi heti leikkiä Ilonan kanssa, kun taas mie ja se hiekkalaatikolle tullut isä oltiin hiljaa. Onneksi tyttäremme täyttivät sen hiljaisuuden, jossain vaiheessa melko kovaäänisestikin, sillä Ilona innostui kaverin saatuaan kiljumaan vähän turhankin kovaa.