Pakkasen puolella

Petturi

En mahda mitään sille, että alan vajota taas siihen pilkkopimeään kuiluun, johon olen pudonnut monia kertoja, yhä uudelleen ja uudelleen. Alan vajota pikimustan meren syvyyksiin, vesimassojen salvatessa henkeni ja puristaessa minut hengiltä, hukuttaen minut. Olen ansainnut sen, tiedän, olenhan petturi, mutta.. enkö voisi saada jo armoa?

Joskus minä tahtoisin vain sortua. Nojata johonkuhun itseäni vahvempaan ja itkeä pois kaikki kyyneleet, jotka olen padonnut sisääni. Sen Atlantin kokoisen kyynelmeren, jonka vuoksi näen ympärilläni pelkkää mustaa pimeyttä, josta en pääse ulos. Tunnelini päässä ei pilkota valoa. Kaikki on sysimustaa. Välillä olen nähnyt pienen pieniä valopilkkuja, mutta pimeys on aina lopulta imaissut ne loputtomiin syvyyksiinsä. Kaikki se vähäinenkin valo on hävinnyt. Joka kerta, kun ajattelen sinua, pimeys syvenee, kahliten minut yhä tiukemmin kuilun pohjalle. En voi puolustella itseäni ja tekoani. PETOSTANI. En niin mitenkään. Minun olisi pitänyt olla parempi ihminen..

Vaikka totuushan on, että olin itsekin niihin aikoihin rikki. Hajalla. Siipeni oli revitty riekaleiksi. Olin kai tehnyt sen jälleen kerran itse.. Mutta olin silloin syvällä, syvällä  pohjamudissa. En olisi halunnut nousta sängystä aamuisin. Salaa toivoin, etten edes heräisi. Toivoin joka yö, että nukkuisin pois. Joka päivä minä tahdoin vain pois.

Petettyäni sinut makasin sängyssä itkien yöt, päivät, viikot ja lopulta kuukaudet. Hukuin omaan kurjuuteeni, enkä ymmärrä, miten nousin sieltä. Hetken olin jopa onnellinen taas, mutta vain ohikiitävän hetken, kuten aina. Pimeys on palannut varjostamaan elämääni. Menneisyyteni ja se välillämme tapahtunut on langettanut synkän varjonsa ylleni. Muistan joka ikinen päivä, miten huono ihminen olen ollut. Miten huono ja kamala olin. Millainen petturi  olin.. Ja sorrun sen vuoksi välillä vieläkin, vaikka tapahtumasta on kulunut jo useampi vuosi. Olin vain ollut niin hirveä ihminen, etten pääse yli siitä.

Minä toivon, että sinä olet onnellinen, siellä missä olet. Toivon sitä sydämeni pohjasta. Minä en sinua pystynyt tekemään onnelliseksi. En ole koskaan itsekään osannut olla onnellinen.. Mutta en petä sinua enää. Minä lähden elämästäsi, kokonaan ja lopullisesti. En pysty enää kohtaamaan sinua silmästä silmään, en enää kaiken tämän jälkeen. En enää.. En tahdo satuttaa sinua enää. Enkä itseäni. Joskus on kai parempi sanoa hyvästi.

Joten; hyvästi. Unohda, että olin koskaan osa elämääsi. Luulen, että näin on parempi. En tahdo elätellä turhia toiveita, kummallekaan meistä.. Elä hyvä, onnellinen elämä, jooko? Silloin minäkin jaksan elää ehkä yli huomisen.