Pakkasen puolella

Aina kavereita

Me oltiin muutettu äidin kaa kesällä Tampereelle. Hervantaan. Koko pienen ikäni mä olin asunut Lieksassa, ja nyt äiti oli raahannut minut tänne siksi, kun oli löytänyt Tampereelta unelmiensa miehen. No, mikäs siinä, mutta mun harvat kaverit olivat jääneet sinne Lieksaan..

No okei, ei mulla ollut kavereita ollut sielläkään, kaikki olivat aina kartelleet mua, kun mä olin aina ollut vähän.. erilainen. Toivoin, että täällä olisi toisin, mutta tässä mä istuin yksin uuden kouluni pihassa olevassa keinussa, odottaen koulun alkamista. Vaikutti jo nyt siltä, että kolmosluokka alkaisi samalla tavalla kuin ykkösluokka ja kakkosluokka olivat alkaneet. Yksinäisesti. Muut juttelivat ja leikkivät iloisesti pihassa keskenään odotellessaan koulun alkua, kun taasen mä istuin yksin keinussa ja tuijotin jalkojeni alla olevia pikkukiviä. Kukaan ei ollut tänään eikä kyllä koko kesänäkään lähestynyt mua tai osoittanut minkäänlaista halua tutustua muhun tai leikkiä mun kaa..

"Moi", lausahti aivan yllättäen - kuin salama kirkkaalta taivaalta - pojan ääni edestäni, mun ihan säikähtäessä sitä ja kohottaessa katseeni lyhyehköön poikaan, jolla oli vihreät silmät ja ruskea tukka.

"Moi", mä vastasin, katsellen luokseni tullutta poikaa sen vihreisiin silmiin omilla sinivihreilläni.

"Kuka sä oot?" poika kysyi minulta vähän töksäyttäen, ei kuitenkaan mitenkään epäystävällisesti.

"Mä oon Ilo. Mä aloitan tänään tässä koulussa, oon kolmosluokalla", mä kerroin, esittäen sitten vastakysymyksen: "Sä?"

"Mä oon Jami, ja minäkin oon kolmosluokalla. Ootko sä missä ryhmässä?" Jamiksi itsensä esitellyt poika kysyi seuraavaksi. Huomasin sen näpläävän samalla levottomana takkinsa hihoja. Se vaikutti vähän jännittyneeltä.

"3B:llä kai", mä vastasin muistellen sitä viestiä, jonka äiti oli Wilmassa saanut mun koulunkäyntiin liittyen.

"Mä kans", Jami tokaisi, jääden sen jälkeen silmäilemään mua vähän tutkivasti. Nyt MUA alkoi vähän jännittää. Arvasin jo, ennen kuin Jami edes avasi suunsa, että mitä se kysyisi. "Ootko sä tyttö vai poika?"

"Mä en oikeastaan tiedä", mä vastasin täysin rehellisesti, ja mun täydelliseksi yllätykseksi Jami ei vaikuttanut edes hätkähtävän sitä.

"Okei. Ookoo, ei sillä oo kyllä väliäkään", Jami totesi ja henkäisi lähes samaan hengenvetoon hienoisesti värähtävällä äänellä: "Olisitko sä mun kaveri?"

"Joo, tottakai", mä vastasin iloisesti hymyillen, Jamin vastatessa mun hymyyn, ennen kuin se istahti viereiseen kiikkuun. Sen jälkeen me oltiin hetki hiljaa ja tuijoteltiin vain muita, minä hymyillen ja Jami totisena. En saanut hymyä pois kasvoiltani enää, kun olin vain niin iloinen siitä, että olin saanut kaverin. Ja jotenkin musta tuntui, että Jamikin oli ihan yhtä iloinen asiasta, vaikka se vakavakasvoinen olikin, toisin kuin mä.

"Mulla ei oo ollut aiemmin yhtäkään kaveria", Jami tokaisi sitten hetken hiljaisuuden jälkeen yllättäen, vähän silleen töksäyttäen taas. Mä käänsin katseeni muista siihen, hymyni hyytyessä hieman.

"Ai.. No nyt on", mä virkoin kannustavalla äänellä, Jamin kohdistaessa katseensa muhun ja hymyillessä mulle pienesti. "Miksi sulla ei oo kavereita..?"

"En mä tiedä. Kaikki vain kiusaa mua.." Jami mutisi vaisuna, laskien samalla katseensa jalkoihinsa, joita heilutteli ilmassa. No ilmankos Jami oli vähän synkkä..

"No höh. Onpa muut tyhmiä.." mä kommentoin hiljaa, jatkaen sitten lämpöä äänessäni: "Mutta nyt sä et oo enää yksin niitä kaikkia vastassa. Nyt sulla on minut. Ja mulla sinut. Sinäkin oot MUN eka kaveri täällä. Mitäs jos luvataan, että ollaan vaikka AINA kavereita?"

"Oikeesti?" Jami henkäisi ihmeissään, keskittäen katseensa takaisin muhun pieni toivonpilke vihreissä silmissään.

"Joo. Miksi ei?" mä hymähdin ja tarjosin Jamille pikkurillini pikkurillivalaa varten. "Aina kavereita?"

"Aina kavereita", Jami vastasi jotenkin todella, TODELLA iloisena, ja tarttui pikkurillillään omaani, vannoen pikkurillivalan kanssani.

Ja loppu olikin sitten historiaa. Se oli meidän ikuisen ystävyyden alku.