Pakkasen puolella

Vanha ystäväni F32

Hei vanha ystäväni Masennus. Ajattelin kirjoittaa sinulle tällaisen kirjeen, jotta tietäisit, kuinka paljon ikävöinkään sinua ja lämmintä syliäsi.

Tuo viimeinen lause oli sitten sarkasmia.

Mutta puhutaanpa nyt sinusta oikealla nimelläsi. Tai oikeastaan aloitetaan lempinimistäsi. Olen nimittäin antanut sinulle monta lempinimeä, koska rakkaalla lapsellahan on monta nimeä. Olen kutsunut sinua nimillä Mörkö, Pimeys, Syvyys, Suo. Ne kuvaavat sinua erittäin hyvin kaikki. Sinulla kun on monta kasvoa ja ilmenet elämässäni monin eri kasvoin. Olen käyttänyt myös monia eri verbejä kuvaamaan sitä, mitä minulle tapahtuu sinun otteessasi ja mitä sinä minulle teet. Olen sanonut, että hukun. Uppoan. Tukehdun. Hajoan. Putoan. Kuolen. Vajoan. Sinä nielaiset minut sisääsi, nielaiset pimeyteen. Tartut kiinni kynsilläsi etkä päästä irti. Hukutat minut allesi. Tapat minut hiljaa. Vedät minut syvyyksiin ja hukutat minut. Pakotat tarpomaan upottavalla suolla, jossa voin vain pelätä seuraavaa silmäkettä.

En ole päässyt vielä tämän mörön, sinun, otteestasi. Et enää kynsi minua, mutta pidät yhä kädestäni kiinni, kuin rakas ystävä. Valehtelet ja kuiskit korvaani kuin petollinen, rakas ystävä. Mutta minä selviän.

Olen päässyt syvimmästä pimeydestäsi hämärän rajamaille. Sille rajalle, kun yön sysipimeä alkaa vaihtua aamun pikkutunteina hiljalleen valoisaksi. Niille hämärän tunneille, kun hirvet ovat aktiivisimmillaan ja saattavat koska tahansa juosta auton alle. Sinä olet se hirvi. Saatat hyökätä eteeni pimeydestä, ihan koska tahansa, kampaten minut. Voit milloin vain syöksyä eteeni kuin hirvi, aiheuttaen kolarin, joka tietää melkein aina kuolemaa. Mutta vain melkein. Minä selviän.

Valtameresi syvyyksistä olen onnistunut ponnistelemaan pinnalle, henkeä haukkoen. Olisi tosin kannattanut pitää suu kiinni, sillä merivesi hyökyy saman tien keuhkoihin, kun aallot iskevät vasten. Tiedän päässeeni pintaan, mutta tunnen silti hukkuvani valtameresi hurjissa aallokoissa. En ole päässyt vielä rantaan asti, sinne on monta meripeninkulmaa ja aallot vyöryvät hyökyaaltoina päälleni, kun räpiköin meresi suurella aavalla. Pysyttelen pinnalla. Juuri ja juuri. Minä selviän.

Upottavalta suoltasi olen vaivalla ja työllä onnistunut rämpimään siihen lähihetteikköön, jossa on vielä petollisia suonsilmäkkeitä, joihin voin upota. Lähiaikoina olen uponnut muutamaan niistä, päästen hädin tuskin takaisin pintaan. Samean suoveden läpi on kovin vaikeaa nähdä ja keuhkoni ovat lopen uupuneet hapen vähyyteen. Ja kömpiessäni ylös suon syleilystä tukevalle maalle olen kovin kylmissäni, eikä minulla ole aina mahdollisuutta tehdä tulta lämmitelläkseni. Niinpä minun ei auta kuin lähteä sitkeästi kävelemään eteenpäin että pysyn lämpimänä, toivoen sen lämmittävän minua sinne asti, kunnes saan sitä tarvittavaa lämpöä. Jos saan. Sitä kun on välillä niin kovin vaikeaa pyytää sillä käheällä, turpeen täyttämällä äänellä ja suovettä keuhkoista yskien. Ja valitettavasti tämä suon lähimaasto on edelleen kovin arvaamaton eikä maa jalkojeni alla ole tukevaa kovin pitkään, ja niin kovin helposti minä taas humpsahdan uudestaan suonsilmäkkeen humukseen. Mutta minä selviän.

Minä selviän, vaikka tällä punaisella sekunnilla olen vähän uppoamassa. Olen erehtynyt kuuntelemaan hieman mörköäni, sinua, vetäytynyt pimeän puolelle piiloon hämärän rajamailta, uponnut parin ison aallon jälkeen takaisin sukelluksiin ja astunut taas yhteen suonsilmäkkeeseen (minä en vain opi varomaan näitä). Mutta ennen kaikkea otteesi kiristyminen ja uppoamiseni johtuu siitä, että olen tällä hetkellä vain kaikin tavoin todella väsynyt ja kipeä, niin henkisesti kuin fyysisestikin, enkä jaksa taistella kaikkia lähettämiäsi demoneita vastaan. 

En vain jaksa taistella juuri nyt, enkä jaksa tehdä oikein mitään muutakaan. En pysty  tekemään oikein mitään. Mitään järkevää ainakaan. En vain toimi ollenkaan. Tuntuu, että menen koko ajan ihan vain autopilotilla. Olen kuin zombi. Eivätkä zombit tunnetusti tee muuta kuin tuijottavat tyhjää ja kuolaavat. Sellainen minäkin nyt olen. Tuijotan tyhjää ja kuolaan. Ja syön aivoja. Omiani. Ei siis ihmekään, ettei pää oikein toimi ja kroppa vielä vähemmän.

Mutta sinun syövereistäsi huolimatta minä olen yhä elossa ja jatkan sinnittelyä. Minulla on paikkani maailmassa, enkä minä luovuta. Minun täytyy vetää itseni ylös sieltä suosta jälleen kerran. Täytyy irrottaa sinun otteesi yksi kynsi kerrallaan. Täytyy etsiä valoa pimeyden keskeltä. Täytyy ponnistella pintaan myrskyävälläkin merellä. Minä selviän, vaikka sinä teetkin kaikkesi, etten selviäisi. 

PS. Seuraava kirjeeni sinulle on jäähyväiskirje, mutta ei tavalla jolla toivot. En anna sinun tappaa minua enkä kirjoita sellaista  jäähyväiskirjettä, vaan minä aion päihittää sinut ja karata kynsistäsi.

PPS. Minulla ei TODELLAKAAN ole ollut ikävä sinua.